Yhteiskunta

Yliopisto-opiskelijoilla ja työkseen politiikkaa seuraavilla nuorilla aikuisilla kyllästetty Facebook-uutissivuni sekosi sunnuntai-iltana. Vaalituloksen ensimmäisten ennusmerkkien jälkeen kaikki ovat yhtenä sukupolvena rynnänneet nettiin avautumaan ahdistuksestaan.

Jakauma meni jotakuinkin näin:
30 % ilmoittaa muuttavansa Ruotsiin
10 % ilmoittaa muuttavansa kauemmas ulkomaille
20 % ihmettelee, miten tämä on mahdollista
20 % kiittelee, että sentään osa "pahimmista" (viittauksen kohde vaihtelee) jäi ulos
5 % tuulettaa sitä, että Lindén, Tiura, Väyrynen tai kuka tahansa muu epämieluisaksi koettu konkari putosi
15 % mutisee jotain käsittämätöntä Kike Elomaasta.

Yksi myös muistuttaa: me teemme itse maailmamme, lakatkaa haukkumasta ihmisiä idiooteiksi.

Siinä on järkeä. Ulkomailla uutinen vaalituloksesta on otettu ehkä jopa raskaammin kuin Suomessa (esim. http://www.bbc.co.uk/news/world-europe-13107620 ). Lopulta kyse on siitä, että eduskuntavaaleissa noin 20% äänestäneistä kannatti sisäänpäinkääntyneempää ja vanhoillisempaa politiikkaa kuin nelikymppisten, kansainvälisten, korkeakoulutettujen ministeri-puheenjohtajien ja heidän kolmikymppisten erityisavustajiensa muodostama valtioneuvoston poliittinen ohjaus on ministeriöiltä viime vuosina tilannut. Eli tavallaan ihan normaalia.

Toinen merkittävä asia: äänestysprosentti ei noussut yhtä paljon kuin perussuomalaisten kannatus, joten perussuomalaisten kannatus on siilautunut muiden puolueiden sisältä. Se taas tarkoittaa, että enemmistö puolueista on kannattajiensa ja ehkä myös kansanedustajiensa osalta entistä liberaalimpia ja avoimempia maailmalle.

Vielä kolmas huomio: Monet ovat kiinnittäneet perussuomalaisissa huomiota rasisteihin. Kuitenkin läpipäässeissä on varmasti yhtä paljon niitä, joille tärkeimmät syyt ehdokkaaksi lähtemiselle ovat olleet maan tavaksi tituleerattu korruptio sekä monien puolueiden 90-luvulta asti jatkunut kyvyttömyys huomioida käytännön politiikassaan sitä, että 80-90 % kansalaisista kannattaa eriarvoisuuden vähentämistä ja hyvinvointivaltion säilyttämistä.

Näihin asioihin reagoiminen tuskin haittaa ketään, vaikka on ikävää että kaupanpäällisinä tulee kasa ahdasmielisyyttä ja muuta painolastia. Suomessahan perussuomalaisetkin, ehkä erityisesti he, ovat kasvaneet, eivät he ole muukalaisia - ja entäs sitten vaikka olisivatkin?

Ei myöskään ole hassumpaa, että kun elokuussa 2010 tilanne oli vielä tämä: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/112729/

...niin nyt 159/200 kansanedustajaa kannattaa opintorahan sitomista indeksiin: http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/111415-eduskunta-tilille-lupauksestaan-opiskelijoille-–-”jarisyttavaa”

Vaan keistä tuleekaan opetus- ja kulttuuriministeriön seuraavat ministerit? Tässä asiassa loppuu oma optimismini lyhyeen:
http://perussuomalaiset.fi/getfile.php?file=1536

Miten päihteet näyttäytyvät puolueiden vaaliohjelmissa? Tein pikaisen ekskursion jokaisen edellisessä eduskunnassa istuneen puolueen vaaliohjelmaan tai sellaiseksi nimettyyn asiakirjaan. Vaalikeskusteluissa päihteet ovat jääneet sivuosaan ja kohtuullisena odotusarvona voinee pitää sitä, että niillä on paikka vaaliohjelmissa. Oletusarvo nousee vaikkapa siitä, että alkoholista on tullut yleisin kuolinsyy työikäisten miesten keskuudessa. Yhtälailla päihteiden aiheuttamat kustannukset ovat legitiimi oletus päihteiden näkymiselle ohjelmissa. Käytin työmenetelmänä yksinkertaista metodia. Etsin jokaisen puolueen vaaliohjelman tai vastaavan asiakirjan ja hain ”etsi” -toiminnolla sanoja ”alkoholi”, ”huume” ja ”päihde”.

Puolueista Keskusta, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset erottuivat joukosta. Niiden vaaliohjelmissa esitettiin selkeitä tavoitteita ja toimia päihteiden suhteen. Seuraavassa tiivistys näiden puolueiden päihdeteemoista.

Keskusta: Alkoholiverot, alkoholi ja lastensuojelunäkökulma, alkoholin mielikuvamainonnan kielto ja Alkon monopolin säilyttäminen.
Kristillisdemokraatit: Alkoholiverot, alkoholin mielikuvamainonnan kielto, saatavuuden rajoittaminen, päihde-ehkäisyyn panostaminen, valistus, päihdehoito ja päihdeäitien pakkohoito. Erikseen huumeista rikollisuuden vähentäminen ja poliisin ja tullin resurssien lisääminen.
Perussuomalaiset: Alkoholin lisääntynyt käyttö, alkoholin mielikuvamainonnan kielto, alkoholiverot, kokonaiskulutuksen vähentäminen. Erikseen huumeista mietojen ja kovien välille ei tulisi tehdä erotteluja ja huumeongelman maininta.

Toiseen ryhmään voidaan laittaa SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto, joiden ohjelmista löytyi selkeitä päihteisiin liittyviä linjauksia.
SDP: Alkoholin mielikuvamainonnan kielto, alkoholiverot, päihdeongelmat ja sairaudet, Alkon monopolin säilyttäminen ja päihdehuollon resurssien parantaminen.
Vihreät: Alkoholin mielikuvamainonnan kielto, ennaltaehkäisevän päihdetyön merkitys, hoitopalveluiden parantaminen. Erikseen huumeista hoitojonojen purkaminen ja hoitoonpääsyn helpottaminen.
Vasemmistoliitto: Ennaltaehkäisevän työn merkitys ja resurssien lisääminen päihdepalveluihin.

Pahnan pohjalle jäivät Kokoomus ja RKP, joilla kummallakaan ei ollut vaaliohjelmissa mitään päihteistä.
Kokoomus: yksi sivulause, jossa mainittiin sitaatissa päihdehuolto.
RKP: Ei mitään päihteistä.

Muutama huomio tuloksista. En ota tässä kantaa vaaliohjelmissa esitettyihin linjauksiin tai niiden järkevyyteen. Olennaista on se, onko puolue pitänyt päihteiden nostamista vaaliohjelmaan tärkeänä vai ei. Tämän voi katsoa olevan arvovalinta. Se heijastelee löyhästi kiinnostusta sosiaalisista ongelmista ja moniongelmaisten asemasta. Eräs päihdealan kollegani huikkasi, että eräs tulkinta voi myös olla se, että siitä mistä ei puhuta, vaietaan tietoisesti. Tulkitsen heiton liittyvän lähinnä kokoomuksen ja RKP:n linjaan, joista erityisesti ensin mainitun osalta vastuullinen alkoholipolitiikka ja teollisuuden intressit ovat kiusallisesti vastakkaiset – tämä koskee myös Alkon monopoliasemaa.

Edellinen ei ollut mikään tyhjentävä tutkimus puolueiden päihdelinjauksista, vaan yksinkertainen katsaus päihteiden paikasta vaaliohjelmissa tai sellaiseksi nimetyissä dokumenteissa. Jos ei muuta, niin tuopahan kirjoitus hieman vaihtelua vaalien muutaman kärkiteeman puuduttavaan jankkaamiseen. Älkää hyvät ihmiset tehkö äänestysvalintoja ainoastaan median välittämien poleemisten teemojen pohjalta, sillä ne eivät edusta edes jäävuoren huippua eduskunnan arkisesta työstä – puhumattakaan suomalaisen yhteiskunnan ongelmista.

Opintotuki ja sen kehittämiskohteet ovat nousseet vaalikeskusteluun, aivan kuten neljä vuotta sitten toimiessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana. Tuolloin opintorahaa korotettiin hallitusohjelman päätöksin 15% ja niin ikään tulorajat nousivat. Tätä ennen tarkistuksia ei oltu tehty vuosikymmeneen.

Opiskelijat ovat jälleen liikkeellä vaatien opintotuen sitomista elinkustannusindeksiin. Myös minulta on asiasta vaalikentillä kysytty, joten päätin kirjoittaa omista näkemyksistäni opintotuen kehittämiseksi vähän laajemmin. Alla siis neljä omaa ehdotustani opintotuen kehittämiseksi.

1. Työnteon tulee olla aina kannattavaa, eli tulorajoja tulee nostaa.

Työnteon tulee olla kaikissa tilanteissa ja kaikille kannattavaa. Opintotuessa on opintopisterajat, joiden kautta varmistetaan tuen kohdistuminen aidosti opintoja suorittaville. Jos ahkeran opiskelun lisäksi käy vielä ahkerasti töissä, tämä on hyvä asia sekä yhteiskunnan että opiskelijan kannalta. Nykyiset tulorajat rankaisevat ahkeraa leikaten tukea liian aikaisin.

2. Opintotuen tulee nousta elinkustannusten nousun mukana

Opintotuki on nykyään ainoa perusetuus, joka ei seuraa elinkustannusten nousua. Kun elämisen yleiset kustannukset nousevat, täytyy opintotuen pysyä samassa tahdissa ilman tarvetta opiskelijajärjestöjen pitkälliselle lobbaukselle joka kerralla.

3. Tukea silloin, kun sille on suurin tarve

Opintorahan taso voisi olla opintojen alkuvaiheessa korkeampi ja loppuvaiheessa vastaavasti matalampi. Alkupainotteisuus kannustaisi hakeutumaan työelämään ja hankkimaan työkokemusta jo ennen opintojen päättymistä ja toisaalta tukisi alkuvaiheessa täysipäiväistä opiskelua nykyistä paremmin.

4. Epäselvä ja vaikeasti hahmottuva lainavähennysmalli ei toimi

Nykyinen monimutkainen lainavähennysmalli tulisi ainakin uudistaa tai vaihtoehtoisesti se voitaisiin poistaa. Suurin osa nykyopiskelijoista ei edes tiedä, miten lainavähennys toimii, eikä se juuri kannusta lainanottoon.

Tällainen reformi maksaisi jotain. Opintorahan indeksiin sitomisessa puhutaan kuitenkin hyvin pienestä summasta koko valtion budjettiin suhteutettuna (noin 15meur / vuosi). Tämä on muistaakseni ensimmäinen menonlisäys pitkään aikaan, jota esitän. En itse asiassa muista, olenkohan koskaan aikaisemmin esittänyt jonnekin valtion budjetissa lisää rahaa.

No, tätä en kyllä häpeä esittää ensimmäisenä lisäysesityksenäni.

Kirkolla on harvoja ilonaiheita, ja nuorista aikuisista puhuttaessa ne käyvät erityisen harvoiksi. Yksi poikkeava ilmiö kuitenkin on: Agricolan (http://www.agricolaliike.fi) keskiviikkoillat kokoavat kirjavaa opiskelijoiden ja nuorten joukkoa - no joo, aika paljon herätysliikkeiden valmiiksi kirkossa käyviä nuoria, mutta myös entisiä ripari-isosia ja muita sekalaisia - joka viikko jumalanpalvelukseen. Siis joka viikko. Keski-ikä on n. 25, ja kirkkokansaa on viimeaikaisten homojenihmisoikeustaistelulinjojen molemmilta puolin.

Kampuksilla uskonnot eivät juuri näy. Raamattupiirien ilmoitukset ja lähetysjärjestöjen satunnaiset julisteet ovat monelle ainoa kosketus kirkkoon, uskontoihin ja hengellisyyteen yliopistoympäristössä. Siis muuten kuin tutkimuskohteena: teologit tutkivat kristinuskoa ja uskontotieteilijät sekä kulttuurihumanistit muitakin uskontoja, suorastaan työkseen. Huhun mukaan opiskelu teologisessa aiheuttaa myös väkeville hengen miehille uskonkriisejä liukuhihnalta (miehille, koska konservatiivi- ja fundamentalistikristityt naiset eivät useinkaan opiskele papeiksi).

Islam ei ole paljon esillä yliopistoissa, oman arkikokemukseni mukaan ei edes keskustelunaiheena. Osittain yliopistoyhteisön yksitotisuus johtuu Suomen etnis-uskonnollis-kulttuurisesti melko yksipuolisesta väestöstä, mutta vähintään yhtä merkittävä osuus on sillä, että tuoreesti maahanmuuttajataustaisista suvuista tulee vielä toistaiseksi melko vähän korkeakouluopiskelijoita. Aliedustukseen on viime vuosina pyritty puuttumaan, tavoitteena, että uusien suomalaisten tai pikemminkin heidän jälkeläistensä osuus korkeakoulutetuista vastaisi heidän osuuttaan koko väestöstä.

Yliopistoyhteisö on sen verran sekulaaria ja (kristinusko)kriittistä sakkia, että opiskelupaikka tai ystävystyminen tuskin riippuu siitä, mihin päin kumartaa tai montako kertaa päivässä rukoilee.

Jo lukioiden tyypillinen opiskelija-aines poikkeaa merkittävästi peruskoulujen monikulttuurisesta arjesta. Mihin kaikki ei-valkoiset tai islaminuskoiset oppilaat oikein lähtevät peruskoulun jälkeen?

On kulunut 50 vuotta siitä, kun YK:n huumausaineyleissopimus (The Single Convention) astui voimaan. Sopimus on edelleen tärkein kansainvälisen huumausainepolitiikan punainen lanka – tai langan lähtöpiste. Siinä luetteloitiin 93 kolme ainetta huumausaineeksi. Huumausaineeksi määriteltiin ”mikä tahansa luetteloissa (…) mainittu luonnonaine tai synteettinen aine." Näitä aineita olivat muun muassa kannabis, kokalehti, heroiini, kokaiinin, morfiini ja oopium. Maallikkokin huomaa, että farmakologisesti huumausaineeksi määriteltiin ällistyttävän erilaisia tuotteita. Entistä kiinnostavammalta sopimus näyttää, kun esimerkiksi kannabis ja heroiini sijoitettiin ehdottomasti kiellettyjen päihteiden luokkaan.

24 vuotta sopimuksen jälkeen julkaistiin Nils Christien ja Kettil Bruunin klassikkoteos ”Hyvä vihollinen”. Nyt ”Hyvästä vihollisesta” on kulunut 26 vuotta, mutta sen teesit ovat aivan yhtä kantavia kuin julkaisuhetkellä. Mitä meidän tulee siis nähdä 50 vuoden takaa, jotta voimme ymmärtää huumausaineiden yhteiskunnallista paikkaa tänä päivänä?

Päihteiden valikointi: Tärkein vuoden 1961 sopimukseen tulleiden aineiden määrittäjä oli Yhdysvallat. Erityisesti väitettiin, että kannabiksen ja vakavan rikollisuuden välillä oli suora yhteys. Maailman terveysjärjestö teki samana johtopäätelmän ja eräs sen johtohahmoista kirjoitti 1949 seuraavaa: ”aina ikiajoista lähtien marihuana on ollut yhteydessä mielisairauksiin, rikollisuuteen, väkivaltaan ja raakuuksiin”. WHO katsoi, että näistä syistä aine tulee ehdottomasti kieltää. Tärkeää oli myös se, että kannabiksella ei nähty olevan minkäänlaista lääketieteellistä käyttötarkoitusta. Anekdoottina mainittakoon, että amfetamiinia ei kielletty ennen vuotta 1971, sillä vielä vuonna 1961 lääketeollisuus ei suostunut luopumaan siitä. Vasta LSD:n myötä levinnyt paniikki saattoi myös pirin kieltolistalle – tosin löyhemmin rajoituksin kuin esimerkiksi kannabiksen ja kokalehdet. Olennaista on se, että sopimukseen valikoituneita aineita oli ja on edelleen täysin mahdotonta luokitella minkään loogisen, farmakologisen tai terveyshaittojen perusteella – kyse oli rahasta, kansallisista intresseistä, ammattieduista ja valtasuhteista.

Teollisuusmaiden valta-asema: Christie ja Bruun tuumaavat yksikantaan, että kansainvälinen huumekontrolli sopimuksineen on keskittynyt säilyttämään teollisuusvaltioiden edut. Vuoden 1961 sopimusta tehtäessä useat Aasian maat vastustivat kannabiksen kielto vedoten siihen, että ihmiset siirtyvät vaarallisempiin aineisiin, kuten alkoholiin. Suora lainaus ”Hyvästä vihollisesta”: ”Hindut ja arabit voivat sanoa mitä haluavat: kannabis kielletään täysin – ja alkoholi jatkaa teollisuusmaissa voittokulkuaan”. Taustalla jyräsi Yhdysvaltojen taloudellinen tuki YK:lle ja sen poliittinen voima. Yhdysvallat saneli myös YK:n yleis- ja erityisavustusten jaon muihin maihin. Maanviljelijöiden tuli vaihtaa koka kahviin ja unikko teehen, mikäli halusi saada kansainvälistä tukea. Usea maa protestoi sisäisiin asioihinsa puuttumista, mutta mikään ei auttanut.

Markkinoiden sääntelystä ihmisten sääntelyyn: Valtioiden sääntelystä siirryttiin käyttäytymisen sääntelyyn. Oopiumsota 1800-luvun lopulla oli ollut kauppasota, 1900-luvun alkupuolen toimet kohdistettiin tuotantoon ja kauppaan sekä kansallisten talousintressien suojeluun. Mutta vuoden 1961 huumesodan käynnistymisen jälkeen kääntyi huomio käyttäjiin. Aluksi laittoman kaupan toimijoihin, mutta vuonna 1972 tuli YK:lta uusi määritys: kaupasta rankaisemisen lisäksi suositeltiin käytöstä rankaisemista ja ”käyttäjän alistumista hoitoon, koulutukseen, jälkihoitoon ja kuntoutukseen ja että hänet on sosiaalistettava uudelleen”.

Vuonna 1961 siis käynnistyi maailman laajuinen sota, jossa viholliset määritti Yhdysvallat. Kuulostaa kovin tutulta myös muissakin yhteyksissä. Tätä sotaa on käyty länsimaissa 50 vuotta ja tappiota tulee toinen toisensa perään, sodan hinta on käsittämättömän massiivinen ja kukaan ei edes muista miksi ja mistä sota alkoi. Mutta sota vain jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan vakavissaan pohdi keinoja rauhan saavuttamiseksi.

”Yhteiskunnassa on paljon pahaa. Kaikista ongelmista ei voi olla huolissaan yhtä paljon, voimat eivät riitä. On valittava. Näin on myös kansojen kesken. Imperialistinen valtio ei julista mielellään sotaa kaikkia vastaa yhdellä kertaa, vaan valitsee pääviholliset, mieluiten yhden kerrallaan. Tämä pätee myös sosiaalisiin ongelmiin. Sosiaalista suuttumusta, välttämätöntä muutosvoimaa ei saada aikaan jos kaikki otetaan puheeksi samanaikaisesti. Sosiaalisia ongelmia on käsiteltävä säästeliäästi. Monet sopivat, mutta vain harva voi tulla valituksi.” (Christie & Bruun 1985, 60.)

Huumeet, hyvä vihollinen aina vuodesta 1961!

Työssä käyvä perheenäiti tarvitsee apua siivouksessa. Yksin asuva vanhus kaipaa asuntoonsa pikkuremonttia. Lumityöt eivät onnistu polvensa loukanneelta. Mistä apu?

Politiikassa huomio kiinnittyy ymmärrettävästi usein ongelmiin ja niiden ratkaisuun. Välillä haluaa kuitenkin nostaa esiin myös onnistumisia. Mielestäni hienoa esimerkki onnistuneesta veropolitiikasta on ollut kotitalousvähennys.

Kotitalousvähennys tarkoittaa lyhyesti sitä, että kotona tai vapaa-ajan asunnolla teetetystä työstä voit verotuksessa tehdä vähennyksen, joka täysmääräisenä pienentää maksamiesi verojen määrää. Tällaista työtä on esimerkiksi siivous, remontin teko tai hoitotyö. Käytännössä maksat firmalle laskun tehdystä työstä, ja verotuksessa voit vähentää 60 prosenttia vuoden aikana maksamastasi summasta. Tasokorotuksen jälkeen kotitalousvähennys on korkeintaan 3000 euroa henkeä kohden vuodessa.

Kotitalousvähennys on tuonut mukanaan kolme selvää etua:

1. Pienet koti- ja remonttityöt saatiin pois harmaan talouden alueelta rehelliseksi ja virallisen järjestelmän sisällä tehtäväksi duuniksi.

2. Kotitalousvähennys edistää palveluiden kysyntää, mikä taas edistää niiden tarjontaa. Eli kotitalousvähennys edistää palvelutyötä ja -yrittäjyyttä. Kun teollisuuden työpaikkojen määrä on laskussa, on palvelutalouden kehittyminen mitä toivottavinta ja tarjoaa toimeentuloa yhä useammalle.

3. Kun ihminen haluaa parantaa elämänlaatuaan ja viettää enemmän aikaa perheensä tai harrastuksensa parissa, hän voi hankkia itse tekeminään vapaa-aikaa vähentävät palvelut kotiinsa kustannustehokkaasti. Tämä myös murtaa Suomessa vieläkin usein vallalla olevaa “itse tekemisen” kulttuuria palvelumyönteisempään suuntaan.

Järjestelmää on kritisoitu puhumalla piikayhteiskunnasta tai ”rikkaiden” suosimisesta. Tutustumalla alan yritysten taksoihin ja käyttämällä netistä löytyviä laskureita kotitalousvähennyksen vaikutuksesta voi kuka tahansa nähdä, että kyse ei todellakaan ole vain suurituloisille suunnatusta mahdollisuudesta.

Piikayhteiskunnasta puhuminen on mielestäni merkki jumittumisesta menneisyyteen. Miksi palveluammatteja ja toisten ihmisten työtä halveksutaan? Mistä syntyy kasvu, jos palvelutaloutta ylenkatsotaan? Itse kun en usko, että raskas teollisuutemme on tulevina vuosina se ensisijainen kasvun ja työllisyyden lähde.

Kotitalousvähennys on toki vain pieni yksityiskohta koko talouden mittakaavassa. Sitä suuremmalla syyllä samanlaisia erinomaisia ideoita tarvitaan lisää.

Joskus asiat tulevat yllätyksenä.

Toimittaja-yrittäjä Taneli Heikka oli löytänyt opiskelija-aiheisen talousuutisen, jota talousmedia ei ollut raportoinut. (http://www.vihrealanka.fi/node/9194) Aalto Entrepreneurship Societyn eli vapaasti suomennettuna Aalto-yliopiston yrittäjäyhteisön tilaisuus Finlandiatalossa oli ilmeisesti liikaa perinteisille taloussedille ja tädeille.

Hassua, sillä Aaltoes:n ei pitänyt olla uutinen. Se on toiminut suhteellisen aktiivisesti kaiken aikaa.

Tapasin Aaltoes:n edustajia kesällä 2009, jolloin yhteisön kehitysaste oli vielä jotenkin hahmotettavissa. Perustamisesta oli tuolloin kulunut alle vuosi. Nyt, kun jengillä on ikään kaksi ja puoli vuotta, sen katu-uskottavuus riittää kevyesti tällaisiin Finlandia-talon pikku tilaisuuksiin:
[img]http://www.flickr.com/photos/61388976@N07/5590316308/[/img] (kuva: Tomi Pajunen / flickr.com)

Aaltoes:iin on kohdistunut melko paljon suitsutusta, monestakin suunnasta ja syystä: sillä aikaa kun Aaltoon yhdistyvät ylioppilaskunnat teroittivat kynsiään käydäkseen oikeutta omaisuuskiistasta, http://ayyfi.virtualserver20.nebula.fi/node/864?category=all
Aaltoes vaihtoi kiihdytyskaistalle ja perusti tyhjään tilaan yritysautotallin, Venture Garagen, jonka seinillä hymyilee suopeana suomalaisten bisnesenkelien kerma. http://aaltovg.com/

Hykerryttävää ja ilmeisesti myös pökerryttävää, jos ei ole tottunut siihen, että opiskelijat keksivät ja toteuttavat uusia asioita.

Kuun alussa käynnistyi farssi: doping-oikeudenkäynti. Farssi oikeudenkäynnissä ei suinkaan ole STT:n osuus. Siinä kuitenkin tutkitaan jotakin aivan muuta kuin dopingaineiden käyttöä – asia joka tuntuu monilta unohtuvan. Niiltä osin kyse on törkeästä petoksesta. Sillä, mikä asiassa kansaa todella kiinnostaa, ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse syytteen kanssa, vaan sen kyljessä mahdollisesti paljastuvasta vilpistä – urheilijoiden dopingaineiden käytöstä. Media on tehnyt työnsä taitavasti, sillä nämä kaksi asiaa sekoittuvat sumeilematta uutisoinnissa. Kansalaisten silmien edessä onkin hiihtourheilun viimeinen tuomio – pyhän kansallisen urheilukertomuksen häpäisy tai kunnia.

Huippu-urheilu on ollut eräs kansallisen identiteettimme tärkeitä palasia. Suuret sankarit juoksivat Suomen maailmankartalle heti itsenäistymisen jälkeen ja pienen kansan itsetunto oli kukkeimmillaan urheiluareenoilla. Urheilun suuri kertomus on todiste suomalaisen sisun olemassa olosta ja kansamme kyvykkyyden erityisyydestä. Sen rikkoi vuonna 1984 Martti Vainio talonmies Nyrösen ”väärillä” vitamiineilla. Siitä alkoi epäilyksen aika, jossa pyhää oli tahrattu.

Edellinen unohtaa täysin dopinghistorian todellisen luonteen, mutta pelkistää ison kuvan siitä, mikä vuonna 2011 on todella tuomiolla: epäusko kansallisen itsetuntogeneraattorin filunkiin. Vanha polvi hakee edelleen sitä ”viimeistä” todistetta sille, että heidän kansallinen identiteettitarinansa onkin ollut petosta. ”Josko taustalla olisi sittenkin etelän median vaino” toivoo varmasti salaa moni Toisen-Suomen vanhoista parroista. Emotionaalisesti kyse onkin lähes rintamakarkuruuteen rinnastuvasta oikeudenkäynnistä.

Sen sijaan kyynikkojen – pikemminkin realistien – mielessä elää toive: voi kun jonkun syytetyn pokka pettäisi ja saisimme kuulla koko totuuden. Toive lienee kuitenkin turha. Vastassa on kolme päällekkäistä defenssiä. Primäärisesti puolustetaan oikeudessa omia satuja liittyen STT-juttuun. Toiseksi halutaan säilyttää edes jonkinlainen kunnia oman työn ja henkilökuvan suhteen. Kolmantena defenssinä on urheilun sisäinen koodisto: dopingista ei lauleta. Tapauksen lopputulos ei tule vapauttamaan kansaa epäilysten ajasta. Saamme vain pienen osatotuuden dopingin ja huippu-urheilun suhteesta. Sekin koskee ainoastaan hiihtoa. Jää jossiteltavaa, selityksiä, uskoa ja toivoa.

Viittaamatta ainoastaan dopingoikeudenkäyntiin, on ”puhdas” urheilu varmasti eräs nykyajan suurista myyteistä. Buustia suorituksiin on haettu kaikesta mahdollisesta niin kauan kuin huippu-urheilu on ollut olemassa. Tavat ovat muuttuneet, erilaisia sääntelymekanismeja luotu, urheiluun tullut valtavia rahasummia mukaan ja monia muita käytänteitä syntynyt. Huippu-urheilun paikka on muuttunut monin tavoin, mutta täysin varmaa on se, että vippaskonstit seuraavat aina mukana. Ne eivät seuraa ainoastaan hiihtäjiä, vaan kaikkia niitä, joille saadaan tuotettua etua muita vastaan. Tässä piileekin nyt käytävän dopingoikeudenkäynnin farssin juuri. Emme saa koskaan tietää mitä kaikkea ”todella” piilee huippu-urheilun varjoissa. Ehkä niin on myös parempi, sillä näin säilytämme naiivin, mutta samalla niin elähdyttävän ajatuksen urheilun jaloudesta ja sen huippujen suurenmoisuudesta. Saamme suuria sankareita, jotka eheyttävät itse- ja kansallistuntoamme .

Timo Soinin vastenmielinen kiertely aborttikysymyksen ympärillä jatkui torstai-iltana Ylen neljän suuren tentissä. Kysyttäessä raiskatun naisen oikeudesta aborttiin Soini vastasi pitävänsä ihmiselämää pyhänä. Toimittajan kysyessä ”eli ei?” Soini toisti aiemmat sanansa.

Oletettavasti vastaus tarkoittaa, että hän ei sallisi aborttia missään olosuhteissa. Aivan varma asiasta ei voi olla, koska Soini ei uskalla sanoa mielipidettään selväsanaisesti ääneen. Hän tietää, miten käsittämättömänä enemmistö suomalaisista tällaista näkemystä pitää. Kansanmiehen suorasanaisuus näyttää vaikeammissa kysymyksissä vaihtuvan moraaliseen selkärangattomuuteen.

Soinin logiikan mukaan kyseessä on hänen uskonnollisen vakaumuksensa kyseenalaistaminen. Ei ole. Olivat erilaiset uskonnot aiheesta mitä mieltä tahansa, naisen oikeus aborttiin on mitä selkein yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Piiloutuminen uskonnon taakse näin tärkeässä asiassa on suoranaista pelkuruutta. Äänestäjillä on oikeus tietää, millaista politiikkaa ehdokkaat kannattavat.

Kun Soini on toistuvasti kieltäytynyt vastaamasta aborttia koskeviin kysymyksiin suoraan, hän on käyttänyt kahta perustetta. Ei ole kuulemma aiemminkaan tästä aiheesta kyselty, eikä tällaisia muiltakaan poliitikoilta kysellä. Kumpikin perustelu on täydellistä roskaa.

Ei varmaankaan ole aiemmin näin paljon kyselty, kun perussuomalaiset oli pikkupuolue ilman mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Nyt Soini on potentiaalinen pääministeri, joten kansalla on oikeus tietää, millaista politiikkaa hän aikoo tehdä tärkeissä asiakysymyksissä, joihin naisen oikeus aborttiin kuuluu.

Ja aiheesta todellakin on kysytty muilta politiikoilta, viimeksi torstai-iltana, jolloin kolmen muun suurpuolueen johtajat uskalsivat vastata kysymykseen suoraan ja selkeästi.

Kun Soinilta ei tässä asiassa näköjään suoraa vastausta tulla saamaan, olisi mielenkiintoista tietää, onko perussuomalaisilla puolueena jonkinlaista linjausta tässä asiassa. Vai onko se yhtä rehellinen ja älyllinen kuin puheenjohtajalla: ”Että kehtaatte tällaisia kysellä.”

ps. Allekirjoittaneen kanta kysymykseen käynee selväksi aika hyvin, mutta todetaan se nyt kuitenkin: Naisella tulee olla oikeus aborttiin ennen 12. raskausviikkoa, kuten nykyisinkin.

Raikas urbaani kulttuuri muodostuu monista pienistä asioista, joihin voi vaikuttaa poliittisilla päätöksillä. On syytä unohtaa pilkun viilaaminen ja edistää kaikin mahdollisin tavoin urbaania elämää, oli sitten kyse konserteista, festivaaleista tai lumilautailusta Senaatintorilla. Kaupunki tarvitsee elämää ja toimintaa, tämä tuo mukanaan myös taloudellista hyötyä. Baarista voi joskus kuulua ääntä, mutta ääni kuuluu kaupunkielämään.

Menestyvä kaupunki luo ja vaatii suvaitsevaisuutta, joka ei tee eroa eriväristen ihmisten tai heterojen tai homojen välillä. Viimeaikaisten keskustelun perusteella Suomessa yhä hämmästyttävän monen poliitikon ajatusmaailma kumpuaa vuosikymmenten takaisesta maaseutuyhteisöstä.

Suomi ei pärjää eikä kehity ilman dynaamista pääkaupunkisedun metropolia. Tarvitsemme lisää kiihkeästi sykkivää kaupunkikulttuuria, emme paluuta Impivaaraan. Eduskuntavaalien tärkeimpiä kysymyksiä on, onko tulevaisuuden Suomi urbaani ja kansainvälisesti verkottunut palveluyhteiskunta vai menneisyyden tympeimpiin aluepoliittisiin lypsyihin nojaava henkinen agraarivaltio.

Kuten elämässä yleensä, tässäkin positiivinen asenne on ylivoimaisesti tärkeintä, myös virallisen Suomen taholta. Yhtä hyvin Eurooppa- kuin kaupunkipolitiikassa uunin pankolta on helppo ladella sutkauksia ja hykerrellä niille itsekseen. Niin ei vain 2010-luvulla enää pärjää.

Merkittävä poliittinen teko kaupunkikulttuurin edistämiseksi olisi saada aikaan yksi, yhtenäinen pääkaupunkiseudun metropolikaupunki, johon yhdistettäisiin Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen. Olen itse kaupunginvaltuutettuna nähnyt, millaisia käsittämättömiä korttitaloja kuntien välisessä toiminnassa on vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostunut. On päivänselvää, että jo nyt yhtenäisen kaupunkialueen muodostava pääkaupunkiseutu toimisi tehokkaammin ja tuottaisi parempia palveluita kansalaisilleen, jos hallinto yhdistettäisiin.

Ei pidä myöskään unohtaa alueen vaikutusta koko kansalle. Pääkaupunkiseudulla tuotetaan noin kolmasosa koko Suomen bruttokansantuotteesta vain noin viidesosan väestöpohjalla. Ei Helsinki kilpaile Kajaanin kanssa, se kilpailee Hampurin tai Kööpenhaminan kanssa. Mitä pikemmin tämä tosiasia ymmärretään, sitä paremmin Suomi voi.