Yhteiskunta

Missit edustavat puhtaimmillaan opiskelun ja työurien uutta paradigmaa. He singahtavat työelämään täysi-ikäistyessään, ensin matalapalkkaisiin palvelualan töihin, ja alkavat sen jälkeen pikku hiljaa kartuttaa osaamistaan. Vähitellen he etenevät alansa harrastajista freelancereiksi, pätkätyöläisiksi ja yrittäjiksi.

Missien osaamisesta (esiintyminen, juontaminen, edustaminen) valtaosa ei seuraa muodollisia koulutusrakenteita eikä myöskään aiempien sukupolvien hahmottamia ammattialoja. Joidenkin mielestä heidän osaamisellaan ei tee mitään eivätkä heidän työnsä edes ole oikeita töitä.

Misseillä on paljon yhteistä korkeakoulujen oppilaitosbyrokratian hampaissa räpistelevien ikätoveriensa kanssa. Yliopistoissa on omat missikeisarinsa ja mallimammansa, jotka hymyilevät maireasti palkintogaalassa, hoitavat kaikki edustustehtävänsä tunnollisesti ja kokevat yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen estää alaisiaan ja opiskelijoitaan etenemästä liian vauhdikkaasti.

Jotkut heistä ovat olleet samalla paikalla jo 70-luvulla, toiset ovat opetelleet ajan tavat jälkikäteen. Olennaista on pitää itse kirjoitetuista säännöistä kiinni silloinkin kun sitä ei voi perustella järjellä tai edes oikeudenmukaisuudella.

Erojakin on. Korkeakouluopiskelijat pariutuvat lähinnä keskenään, kun taas missin vieressä hymyilee harvemmin mister tai muu kauneusalan ihminen. Siinä missä jääkiekkoilijat edustanevat jonkinlaista miehekkyyttä naisellisuuden rinnalla, analyyttisten ja liberaalien opiskelijoiden lienee parasta suunnata katseensa sinne, missä turha ajattelu ei rasita päätä eikä suvaitsevaisuuden kukka kukoista.

No mutta hetkinen, sehän on…

Muutama vuosi sitten luin Etelä-Suomen Sanomista uutisen, jonka mukaan koulujen kielivalikoimat ovat kaventuneet 2000-luvun aikana. Alati vellovan pakkoruotsikeskustelun maalaamaa taustaa vasten vaikuttaa siltä, ettei kielten tuntikehykseen ole tulossa tilaa vastaisuudessakaan.

Kaikki opiskelevat nykyään englantia, ja sitä opitaankin yhä aiemmin ja yhä paremmin. Samalla vaatimustaso kasvaa: elokuvista opituilla fraaseilla tai oppikirjan ilmastonmuutossanastolla voi harrastaa smalltalkia, mutta oikeat keskustelut työasioissa aikuisten kesken vaativat ihan toisen mittaluokan osaamista. Siihen kuuluu mm. se, että adverbien sijoittaminen lauseessa oikeaan järjestykseen ei aiheuta enää sitä voitonriemua, jota se vielä abikeväänä tuotti.

Käyttökelpoinen kielitaito edellyttää myös tottumusta ja erityisesti puheessa itseluottamusta, jota saa esim. matkustamalla. Kaikilla ei ole siihen varaa varsinkaan lapsuudenkodissaan. Niinpä kielitaito karttuu vielä aikuisena huomattavasti.

Toimittaja Seija Sartti kirjoitti taannoin edesmenneestä veroprofessori Kari S. Tikasta, että hän kehotti kaikkia nuoria opiskelemaan hyvää amerikanenglantia koska se on nykyajan lingua franca, maailman yleiskieli. Se edellinen olikin - no, se franca(is).

Ranskaa opiskellaan nyky-Suomessa suurin piirtein yhdessä koulussa per keskisuuri kaupunki. Siltä pohjalta yhteys ranskankieliseen tieteeseen, yhteiskuntafilosofiaan, kulttuuriin (ja varsin laajaan joukkoon maailman väestöä) jää useimmilla suomalaisilla baskeripäisten sarjakuvahahmojen ja Pariisissa vietettyjen pitkien viikonloppujen tasolle. Nyt jo on mahdollista erottaa toisistaan 70- ja 2000-luvuilla tehdyt saman sarjakuva-albumin käännökset sillä perusteella, että 70-luvulla kääntäjä vielä osasi ranskan kieliopin.

Tällä on merkitystä muillakin kielialueilla ja yhteiskunnan aloilla. Kun kansallisvaltioiden taloudellinen valta liikkuu Brysselin kautta Berliiniin ja Frankfurtiin, yhä useamman suomalaisen saksan-sanasto koostuu sanoista hapankaali, panssarivaunu ja nahkahousut.

Nyt nousi kohu kiekkoleijonien voittojuhlien juopottelusta. Minusta kohina oli ja ei ollut perusteltua. Perusteltua se oli sikäli, että kuten Stefan Wallin totesi, ovat urheilijat esikuvia nuorille. Tästä näkökulmasta – oli syy mikä hyvänsä – ei lärveissä esiintyminen kuulu heidän työhönsä. Ja kyllä, nimenomaan työhönsä, sillä joka ukko maajoukkueesta pelaa työkseen. Joku lausuu tähän, että maajoukkueesta ei saa palkkaa. Niinhän asia toki on, mutta eipäs katsota hyvällä jos meikäläinen heiluu lärveissä esimerkiksi Pelastakaa lapset Ry:n vuosijuhlassa. Eli julkinen känni edes maailmanmestaruuden jälkeen: ei hyvä - Nicht Gut! Se uusintaa suomalaista humalajuomiskulttuuria ja legitimoi lärvit. Kulttuuriset käyttäytymismallit periytyvät tai tarttuvat skideille ja suomalainen juomatapa jatkaa voittokulkuaan.

Mutta, mutta, mutta, ihan näin asia jää kovin ohueksi. Vuonna 1995 olivat hemmot taatusti ihan yhtä änkyrässä, mutta kummempaa kohua ei noussut – miksi? Sosiaalinen media on tietysti yksi selitys, sillä sen välityksellä erilaiset videopätkät leviävät kaikkien nähtäväksi. Minusta kuitenkin median lietsoman kännipaheksunnan sormi pitäisi osua omaan silmään. Onko Nurmisen kaatuminen lentokoneen rappusissa tärkeä uutinen ja miksi Aamulehti pisti siitä linkin sivuilleen? Eikö Ylellä ollut ohjaajaa kansanjuhlassa, kuka olisi voinut valita kuvataanko kaikkein kännisimpiä vaiko jotakin muuta. Kuka pakotti iltapäivälehdet laittamaan linkin Youtubeen videoon, jossa Mertaranta ”selostaa” Nurmisen ketarat – jopa Hesari sortui tähän. Entäs pelin jälkeen, miksi kopissa pitää roikkua tuntitolkulla, sillä totta hemmetissä siellä otetaan siideriä ja kaljaa voiton jälkeen – pitääkö se väkisin näyttää? Olisi hyvin riittänyt vartti kopissa ja sitten jätkät olisi voinut jättää rauhaan. Uusi tosi-TV -tyylilaji ja sen virittämä eetos ovat tehneet mediasta sosiaalipornoa etsivän tirkistelyautomaatin. Kuraa, sanon minä!

Synteesini on tämä. Kyllä, jääkiekkoliiton ja ”nilkkatulehduksesta” kärsivän Jutilan ja Kurrin olisi pitänyt ennakoida tilanne. Eikä tänään uutisissa juopuneen kuuloisen Jalosen kommentit olleet nekään ihan maailman fiksuin veto. Pannaan siis 24 prosenttia mokasta joukkueen johdon ja jääkiekkoliiton piikkiin – palaajien piikkiin heitetään vaikka 1 prosentti (koskee vain muutamaa pelaajaa). Sen sijaan media, jonka pitäisi uutisoida asioista ja tehdä eettisesti kestävää tuotantoa, saa tietoisesta sosiaalipornon levittämisestä paljon isomman kakun. Ensin tirkistellään ja kuvataan kännistä hölmöilyä ja sitten sillä myydään, myydään ja myydään. Media saa kuitenkin niskaansa vain 25 prosenttia ääliömäisestä juhlinnan esittämisestä ja tahallisesta sekoilun esiin nostamisesta. Loppu 50 prosenttia kaatuu meidän joka ikisen omaan laariin.

Media tarjoaa sitä, mikä myy ja kaikki kansalaiset vaikuttavat tähän kulutusvalinnoillaan. Me olemme se joukko, joka ylläpitää tirkistelyä, sosiaalipornoa ja kaikkea sontaa, jota meille myydään. On surullista todeta, että muutaman kiekkoilijan känninen hölmöily oli mikrokosmos suomalaisuudesta ja vieläpä mediaspektaakkeliin kietaistuna.

Taisin päätyä esittämään kehäpäätelmän. En usko sen mennee kuitenkaan pahasti vinoon. Wallin teki aivan oikein ottaessaan asiaan kantaa, mutta kohde oli vain väärä. Oikeampi kysymys olisi ollut: miksi median pitää näyttää sellaista, joka ei ole näyttämisen väärtiä? (vastaus olisi tietysti raha) Ja lopulta, kaikki tiivistyy siihen, kuinka urpoja me itse olemme, kun ylläpidämme tällaisen skeidan uutisointia omalla halullamme päästä näkemään kulissien taakse? Vastaus: olemme erittäin urpoja.

Don’t want to be an American idiot.
Don’t want a nation under the new media.
And can you hear the sound of hysteria?
The subliminal mind fuck America.

(Green Day)

Laaja-alaisen harrasteyhteisömme eräs mukava osa on kahdesti vuodessa tehtävä kalareissu. Kolmepäiväinen metski-retki suuntautuu Helsingistä länteen tai itään, mutta aina meren ääreen. Toisin kuin moni luulisi, kyse on todella ensisijaisesti kalastamisesta – siellä kökitään aamukuudesta ilta kahdeksaan virvelien kanssa jahtaamassa haukia. Itse en ole kalamiehiä, joten homma alkoi nopeasti jurppia. Sen sijaan keskityin tekemään muille kupruja, kuten viritämään kalapuikkopaketin omaan siimaani ja kiljuen onnesta kelatessani siimaa veneeseen - muut odottivat jännittyneinä saalista ja merestä nousi 10 puikkoa pahvikuorineen. Ei kuulemma ollut ollenkaan hauskaa ja kovaa ja korkealta laulettu ”merimies merta rakastaa” ei sekään ollut kertoman mukaan sopivaa kalastettaessa.

Jokainen kalaporukka tarvitsee selviytyäkseen sisäistä lämmikettä, sillä merellähän on tähän aikaan kovin koleaa – näin isot pojat kertovat. Kun osallistuin koitoksiin 1990-luvulla, keskityin kaljoittelemaan ja kertomaan huonoja vitsejä. 2000-luvun alussa vedin aivan kaameat lipat ”kalastaessani”, pää kumahti kallioon ja siinä sitten tarvittiin tikki jos toinenkin kuuppani paikkaamiseen. Päätin jatkaa kalastamista ilman lämmikkeitä, mutta se oli aivan kauhea kokemus. Ensin tylsistyneenä 10 tuntia pienessä veneessä ja sitten Olavi Virtaa yhteislaulun kera aamuun saakka. Nicht Gut, sanoisi saksalainen.

Lopulta päädyin mobiiliteknologian siivittämäksi etäkalastajaksi. En lähtenyt lainkaan mukaan, mutta soittelin kundeille kotisohvalta parin tunnin välein, että ”miten pojilla hurisee – syökö kala”? Se oli tosiaan kalastuksen näkökulmasta ”mun juttu”, mutta aina iltaa lähestyttäessä aloin huolestua. Puheluiden taustaäänet alkoivat elää omaa elämäänsä: ”hei Martti älä nyt kaadu sinne kaislikkoon, (hiljaisuus) nyt pitää Mikko lopettaa, kun toi yks ui tahtomattaan” tai ”böbaaöböqn-än—n chj (hiljaisuus) önafböaböj, nyt bisseä!” – siinä muutama painokelpoinen esimerkki. Totesin lopulta, että kalastus ei vaan yksinkertaisesti ole minun laji ja ihan jokaista nyanssia en muutenkaan ymmärrä – ainakaan selvin päin. Joitakin, kuten väitettä: ”sinisellä uistimella pitää aina aloittaa” – en ymmärtänyt edes kännissä.

Nykyisin olen sitten siirtynyt pilkkimiseen. Ei, en todellekaan ulkona meren jäällä tai baarin pöydässä. Olen löytänyt kalastuksesta elementin, joka sopii minulle kuin nenä päähän. Laitan taivaskanavilta kalastusohjelman pyörimään ja se on joka ikinen kerta niin poskettoman tylsää, että pilkin ja nukahdan lopulta sohvalle. Olen saavuttanut kalareissujen todellisen katsomopaikan.

PS. Turvallisia tuulia ja hyvää syöntiä (tai jotain) kalajoukoille

Vanhemmilla ei ole harmainta aavistustakaan, millaisiksi heidän pienet kullannuppunsa muuttuvat, kun ne lyödään kahdenkymmenen - tai jos kunnansedät ja -tädit mitoittaa koulutoimen resurssit alakanttiin, niin kolmenkymmenen - samanikäisen kanssa luokkahuoneeseen.

On herttaisen yhdentekevää, kertooko opettaja maailmanuskonnoista, Afrikan valtioiden itsenäistymisestä vai kenties binomin tulosta tai verbin rektiosta. Yksi juoksee ympyrää jonkun toisen soiva kännykkä kädessään, toinen jammaa itsekseen korvanapeista säksättävää listahittiä, kolmas pyytää päästä vessaan kolmen kaverin kanssa ja neljäs tuijottaa monttu auki ihastustaan.

Teinien jokseenkin täydellinen holtittomuus ja kaikenlaisen kontrollin hylkiminen on raivostuttavaa. Vaikka jotkut hulluudet jäävät vanhemmilta piiloon, hiipivä raivo lienee heillekin tunnistettava kasvattajan tunne. Sillä ei tietenkään pitkälle pötkitä: niin vanhemmat kuin opettajat huomaavat nopeasti, ettei teinejä hallita niinkuin sotilaita hallitaan.

Niiden vanhempien, jotka ovat töissä yliopistossa tai ottavat työkseen kantaa korkeakoulupolitiikkaan, pitäisi myös ymmärtää, etteivät opiskelijat ole kuten heidän teini-ikäiset lapsensa.

Eri puolilta maata on kuulunut ns. heikkoja signaaleja siitä, että SORA ("soveltumattomuuden ratkaisut", opiskelijoiden kyttääminen ja oikeudellisesti hämärät hallintomenettelyt turvallisuuden nimissä) ei ole riittänyt kaikille kontrollifriikeille. Itävästä asennemuutoksesta huolimatta korkeakouluhallinnossa käytetään yhä hämmästyttäviä määriä aikaa opiskelun esteiden rakentamiseen, säilyttämiseen ja uusintamiseen.

Opintojen nopeuttamista 2009 pohtineessa opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä solmin kaulani ympärille köyden, jonka toinen pää veti eteenpäin (kannustimet, keppi, porkkana) ja toinen taaksenpäin (opiskelun esteet). Joskus se on melkein konkretiaa.

Toisaalta on vaikea kuvitella sitä pelkoa, minkä vuosikausia jatkunut virkavirheiden varominen on juurruttanut yliopistojen hallintoon. Vähemmästäkin kontrollifriikahtaa.

Veli-Matti Värrin väitöskirja "Hyvä kasvatus" paaluttaa: dialogisuus on ainoa eettinen tapa kasvattaa. Dialogisuus on myös perinteisen yliopiston yksi keskeinen rakennusaine, yhdessä vapauden kanssa. Toivottavasti ne säilyvät ohjenuorana muuallakin kuin vuoden opettajaksi palkittujen luennoilla.

Journalismin (katin)kultakimpale vilahti silmiini Maikkarin TV-uutisissa. Uutistenlukija kertoi, että nuorten alkoholin käyttö on lähtenyt lievään kasvuun. Taustalla siinsi iso kuva Maikkarin nettisivusta otsikolla: Ekat humalat jo 14-vuotiaana. Singahdin sohvan pohjalta ja googletin epätoivoisesti löytääkseni tuoreen nuorten juomista käsittelevän tutkimuksen. Ei löytynyt. Sitten Maikkarin sivuille ja katsomaa onko sama juttu siellä - löytyi.

Juttu käsitteli nuorten alkoholin käytössä tapahtunutta lievää kasvua Nuorten terveystapatutkimuksen pohjalta. Se on julkaistu Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisusarjassa vuonna 2009. Lisäksi haastateltiin erittäin päteväksi tiedettyjä tutkijoita Kestilä ja Raitasalo. Juttu oli sinällään oikein asiallinen ja asiantuntijakommentit oivia, mutta mielessäni heräsi kaksi isoa kysymystä. Ensinnäkin mitä tekemistä otsikolla on jutun tekstin kanssa? Toiseksi mikä saa toimittajan tekemään jutun samoista tilastotiedoista, joista on tehty jo lukematon määrä juttuja kaksi vuotta sitten?

Ekat humalat jo 14-vuotiaana – siinäpäs otsikko. Jutussa tosiaan kerrotaan, että ikähaarukassa 14–18 pojista 22 prosenttia juo itsensä tosi humalaan kerran kuussa. Ikähaitari on tässä olennainen asia, sillä venyttämällä se vaikkapa 8 ikävuoteen, saataisiin edelleen varmasti korkea prosentti, mutta todellisuuden kanssa sillä ei olisi mitään tekemistä. Jos vaikkapa 10 000 poikaa juo itsensä 18-vuotiaana tosi humalaan ja vastaava luku 14-vuotiaden keskuudessa on 100 poikaa, saadaan sopivalla ikähaarukalla ja venytetyllä tilastolla myös 14-vuotiaiden osuutta kasvatettua. Voidaan siis sanoa, että jutun tarkoitus on heti ensimmäisestä lauseessa pyrkiä johdattamaan lukijaansa otsikon suuntaiseen harhaan.

Samassa jutussa mainitaan myös toisen kerran 14-vuotiaiden ikäryhmä. Viimeisessä lauseessa lausutaan: ”Ensimmäiset alkoholikokeilut tapahtuvat useimmin 14 vuoden iässä.” Mutta mitäs ihmettä, otsikossahan sanotaan, että silloin vedetään jo kännejä – ei tehdä ensikokeiluja! Sama tehdään tuossa väärinkohdellussa ikäryhmäjaottelussa. Kumpaa tässä nyt uskoa? Tässä jutussa on jotain outoa – jotteiko suorastaan mätää. Otsikko ja sisältö ovat ristiriitaisia ja lopulta toimittajan teksti on itsensäkin kanssa ristiriidassa. Herää kauhean kyyninen ajatus: ettei vaan olisi jutun kirjoittaja tai päätoimittaja käyttänyt kaupallista mielikuvitustaan otsikoinnissa saadakseen Ison uutisen? Käytin viime viikon blogissa kirosanavarantoni, joten nyt vedän maltillisemmin: Cheap Shot – halpa laukaus!

On erittäin tärkeää, että päihdeasioista kirjoitetaan, mutta niiden käyttö pelkästään paniikin levittämiseen ja oman median markkinointiin on aika ÖÄHGVLVU:stä. Tässä jutussa toimittaja on poikkeuksellisen ansiokkaasti onnistunut molemmissa. Koska omaan kokemusta – ikävä kyllä paljon – otsikoiden muuttelemisesta jälkeenpäin, en voinut välttää kiusausta kysyä jutussa siteeratulta ystävältäni Laura Kestilältä otsikoinnista hänen tarkastaessaan sitä ennakkoon. Laura oli saanut aivan, täysin ja kokonaan eri otsikolla varustetun jutun tarkastattevakseen.

Synteesinä voisin lausua, että ala-arvoista journalismia. Toinen kommentti liittyy asiantuntijoiden silmään virtasaamiseen. Jos ja kun juttu laitetaan tarkistettavaksi, on sen oltava lopullisessa formussa. On erittäin epäeettistä pyytää asiantuntijoita käyttämään aikaansa statistiikan tarkastamiseen ja asioiden taustoittamiseen, saattaen sitten heidätkin outoon valoon ”myyvillä” otsikoilla. Tässä en edes päässyt käsiksi siihen, kuinka eettistä on myydä kaksi vuotta vanhoilla tilastoilla – arvannette sanomattakin mitä siitä tuumaan.

Maikkarin juttu: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2011/05/1323201/ekat-humalat-usein-jo-14-vuotiaana

Katso haitko oikeaan paikkaan! Ilmianna loistava koulutuksesi!

Tämä projekti olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten. Tai ainakin aiemmin tänä keväänä. Nythän hakuajat ovat jo päättyneet, mutta ehkä on parempi että aloitetaan ajoissa ensi vuotta varten.

Nimittäin asiahan on niin, että Suomen opiskelijoilla on tonneittain informaatiota, jota ei paineta yhteenkään auditointiraporttiin, opinto-oppaaseen tai tiedotteeseen. Suomen korkea-asteen koulutuksen sisältö ja taso vaihtelee valtavasti ja täysin epävirallisesti.

Pyydän kaikkia lukijoita liittymään mukaan keskusteluun, kun selvitämme, missä päin Suomea kannattaa opiskella mitäkin. Tämä teksti on vain alkupotku, jossa esitettyjä arvioita korjataan ja täydennetään pikku hiljaa.

Esimerkkejä:

Haluatko opiskella opettajaksi? Voit periaatteessa opiskella ihan missä vaan, mutta… Jyväskylä on opeopiskelijoiden mekka, mitä tulee opettajuuteen liittyviin sivuaineisiin, oman koulutuksen merkitykseen yliopiston sisällä sekä tulevien kollegoiden kanssa hääräämiseen. Eri oppiaineissa parhaiden hajonta on isompi, ilmiantoja kaivataan.

Oikikseen? Jos haluat varmemmin sisään, valitse Lappi. Jos haluat varmimmin tutustua maan tuleviin huippuihin, valitse Helsinki. Myös Turussa koulutetaan kuulemma ihan päteviä juristeja. Kauppis? Laaja-alaista sivuainevalikoimaa saat monialayliopistoista, mutta onhan Aalto/HSE:ssä toki maan terävimmistö tällä alalla. Sen sijaan aika moni kympin keskiarvolla ja L:n yleisarvosanalla on mennyt opiskelemaan kaupallista alaa Aalto/TKK:n tuotantotalouteen, niin myös professori Jaakko Aspara (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/).

Teekkarihenkeä voit aistia parhaiten Tampereella, Lappeenrannassa ja Espoon Otaniemessä, vaikka teknisiä aloja sinänsä voi opiskella monessa muussakin paikassa. Otaniemessä sijaitseva Aalto/TKK (nykyisin 4 Aallon korkeakoulua) on useimmilla aloilla paras imuroimaan välkkyjä opiskelijoita, vaikka ihan tasokasta toimintaa Tampereellakin on. Lääkiksiä on useampia, Helsingissä lienee jälleen kovimmat suorittajat. Lopputuloksen kannalta se ei tosin ole yksiselitteisen hyvä asia...

Isot kliseealat on äkkiä vilkaistu, nyt on teidän vuoronne. Kommentoikaa, väittäkää vastaan, kertokaa hyvistä koulutuksista ja mielenkiintoisista alavalinnoista. Yritän itsekin kantaa korteni kekoon.

Tulli takavarikoi 1000 litraa lakkaa ja viikolla saimme lukea uutisia useista gamma-övereistä Joensuussa. Nyt vetää vihaiseksi. Vihan kohteena on ensinnäkin se posse, joka diilaa lakkaa ja gammaa kokemattomille junioreille. Ja joo, joo, onhan se kivaa, kun tilaa 1000 litraa teollisuuskemikaalia ja voi myydä sitä päihteeksi ilman sen isompia riskejä – itselle! On kyllä saatanan raukkamaista altistaa tietämättömät skidit hengenvaaraan. Vanhan koulun diilerit pitäytyvät sentään perusaineissa ja se on omassa kontekstissaan korkeaa ammattietiikkaa näihin lakka-urpoihin verrattuna. Samaan hengenvetoon totea vielä, että ilman kysyntää ei ole tarjontaa.

Ennen kuin dissaan kokeilijoita, täytyy selittää muutamalla sanalla sitä, mikä tässä niin perkeleesti korpeaa. Päihteiden käyttöön, myös alkoholiin ja tupakkaan, liittyy olennaisesti käsite kulttuurinen käyttöohje. Kyseessä on sosiaaliseen kontrolliin kytkeytyvä säätelymekanismi. Kulttuuristen käyttöohjeiden kautta eri aineiden käytölle muovautuu erilaisia sääntöjä ja ohjeita. Ne määrittävät esimerkiksi mitä ainetta ja millaisia määriä käytetään – älä juo kokonaista kossupulloa ensikänninä. Näin käyttäjät oppivat tekemään ensikokeilunsa kokeneemman käyttäjän seurassa – tämä opastaa aloittelijaa siinä, mitä, miten, miksi, missä ja keiden seurassa ainetta käytetään. Ilman kulttuuria käyttöohjeita ovat seuraukset katastrofaalisia. Vuonna 1999 Turun seudulla alkoi popula noviiseja käyttää heroiinia ilman kokeneempaa opasta ja käyttöohjeita. Lopputulema oli 11 ruumista.

Lakan ja gamman hankaluus on erittäin tarkka annostelu – siis puhutaan millilitrojen tarkkuudesta. Vain todelliset professionaalit hallitsevat annostelun ihan oikeasti. Jaa tinttaan heti perään, että professionaaliksi ei tulla selaamalla nettiä 10 minuuttia tai edes 10 tuntia, vaan tarkoitan hyvin harvoja asiaan vihkiytyneitä. Nyt 99,9 prosentti jokaisesta valopäästä, jolle tarjotaan lakkaa tai gammaa ja luulee tietävänsä mitä tekee, okulaarit tarkkana. Te ette tiedä hevon humppaa! Kyseessä on kaksi ainetta, joiden annostelun yber tarkkuuden ja siihen liittyvän fataalin överi-riskin takia ei yllä kuvatun kaltaisia kulttuurisia käyttöohjeita ole riittävän tarkasti olemassa. Niitä ei ole edes konkareilla ja ei taatusti yhdelläkään noviisilla – koska näiden aineiden kohdalla sellaisia ei yksinkertaisesti voi syntyä.

Setäilen viime viikon tapaan ja pyydän jo valmiiksi anteeksi seuraavaa lausetta. Te, jotka olette ajatelleet ostavanne, ostatte tai olette ostaneet lakkaa tai gammaa olette saatananmoisia puupäitä – sanoisin mieluummin helvetin tyhmiä, mutta joku voisi loukkaantua. Nyt ollaan sillä osastolla, jossa se fiktiivinen varoitusteksti – terveydelle erittäin haitallista – kantsii kerrankin ottaa vakavissaan. Kuupan voi vetää sekaisin monella tapaa ja nuorena on kauhean jännää ottaa riskejä, mutta yksinkertaisempikin ihminen ymmärtää, ettei venäläistä rulettia kannata pelata täydellä rullalla kovia.

Vappuaatto on huomenna ja viikon gamma-överit ja tämä lakka-härdelli langettavat pelon varjon juhlimiseen. Tsekatkaa itsenne ja kaverien perään, kukaan ei halua lepuuttaa vappua lasaretissa tai vappupäivää oikeuslääketieteenlaitoksen kylmiössä.

T: Mikko-setä 38v

Olin viikonloppuna metsätöissä. Harvennuksen lomassa mielikuvitus vaelsi vertauskuvan kautta korkeakoulujen strategisiin valintoihin: mitä säilyttää, mitä karsia pois?

Ammattikorkeakoulujen paisuneet markkinointibudjetit ja mainosten epärealistisiksi syytetyt mielikuvat olivat mediassa pinnalla tämän kevään yhteishaun aikaan. Mainoskampanjat voi nähdä jonkinlaisina kuolonkorahduksina, sillä keskustapuolueen jäädessä oppositioon ammattikorkeakoulu-uudistus todennäköisesti toteutuu.

Syrjäseutujen sivutoimipisteitä ja hakijapulaa potevia koulutusohjelmia karsitaan, ja luultavasti myös yksittäiset koulutusalat keskittyvät nykyistä harvemmille paikkakunnille. Jos ministeriössä oikein innostutaan, voi olla, että samaan päädytään myös yliopistopuolella. Käytännössä se tarkoittaisi vakavaa pohdintaa ainakin yliopistokeskusten* olemassaolosta.

Opiskelijoita siis sijaitsee jatkossa harvemmissa ja suuremmissa kaupungeissa. Jos asiaa miettii asumisen, terveydenhuollon, palveluiden, koulutuksen laadun ja opintovalikoiman monipuolisuuden kannalta, suunta on pelkästään positiivinen. Toisaalta, jos joissakin yksiköissä on saavutettu hyvä ja ihmisläheinen ilmapiiri, se voi jäädä muutossa jalkoihin.

Mitkä kaupungit voittavat? Se riippuu melko paljon kunnallispoliitikkojen pätevyydestä (hui!). Korkeakoulukaupunkien keskinäisessä profiloitumisessa ja ylläpitäjinä toimivien kuntayhtymien väännöissä dynaamisuus on valttia: änkyröinti ja "säilytetään kaikki"-mentaliteetti tuskin toimii.

Jottei koko homma menisi aivan kaoottiseksi, opetus- ja kulttuuriministeriön kannattaisi koordinoida keskittämisiä aika huolella.

Esimerkiksi helsinkiläisen Metropolia-amk:n huipputasoinen klassisen musiikin koulutus meinasi viime viikolla jauhautua profiloitumisen tiimellyksessä tuusannuuskaksi. Ilmeisen huonosti informoituna ja hätäisesti tehty työryhmäehdotus oli lakkauttamassa muusikkolinjan ja kolme muuta suuntautumisvaihtoehtoa.

Piilossa toteutetun valmisteluprosessin loppusuoralle oli häthätää improvisoitu "opiskelijakuulemistilaisuus", joka luisui jo alkumetreillä anarkiaan. Siellä uudistuksen perusteluiksi kerrottiin kaikenlaista epämääräistä suunnilleen tähtitaivaan asennosta asti, ja kun opiskelijat vaativat faktaa pöytään ja kertoivat johtajille mistä koulutuksessa on ja ei ole kyse, koko uudistus ajoi saman tien karille.

Kerran kaadettua puuta on vaikeaa ellei jopa mahdotonta istuttaa uudelleen. Vähän kuin metsätöissä, myös rakenteellisessa kehittämisessä tarvitaan huolellista ja asiantuntevaa suunnittelua. Agraaripuolelta tulee myös toinen viisaus: lypsävää lehmää ei kannata tappaa.

____
*Yliopistokeskukset ovat usean eri yliopiston alayksikköjä kokoavia, usein aikuiskoulutukseen keskittyneitä keskuksia, joita sijaitsee monissa keskisuurissa kaupungeissa, joissa ei ole omaa yliopistoa, esim. Lahdessa ja Porissa.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho oli eilen Seitsemäs taivas -keskusteluohjelman vieraana. Hänen oivat verbaaliset kuvaukset paniikkihäiriöstä nostivat jääkylmän hien iholleni. Mieleeni palautui taannoinen ajatustenjako Mikan kanssa teemasta, mutta ennen muuta itse keskustelun kohde: paniikkihäiriö. Mitä paniikkihäiriö sitten tekee blogissa baarikaappi? Vastauksena on tietysti kuningas alkoholin ja paniikkihäiriön välinen absurdi suhde. Alkoholi on Suomessa yleisin paniikkihäiriön laukaisija ja samalla perinteisin hoitomuoto.

Omaan henkilökohtaisen suhteen paniikkihäiriöön. Tämä syvä viha-rakkaus on kestänyt kohdallani vuodesta 1996. Se saavutti infernaalisen huippunsa vuosina 2004–2006 muuttuen sen jälkeen siedettävän leppoisaksi asuinkumppaniksi. Minun paniikkihäiriöni laukaisi krapula – tuttu tarina todella monille – ja sen helvetillisin voima iski aina krapulassa. Nopein, tehokkain ja helpoin itsehoitomuoto oli alkoholi. Arvaatte, että alkoholilla hoidettuna kehä on valmis – känni ja uskomaton helpotus – krapula ja musta helvetti – känni ja taas turvassa. Arvioimme taannoin jo eläkkeellä olevan dosentti Juha Partasen kanssa, että jopa 70 prosenttia alkoholiongelmista saattaa johtua erilaisista ahdistustiloista ja niiden itsehoidosta. Se on paljon se.

Miksi ihminen on niin typerä, että tietoisena paniikkihäiriöstään vetää kännin? Vastatakseen pitää kertoa jotain elinkumppanistani paniikkihäiriöstä. Mika Myllyaho puki perusajatuksen eilen elegantisti sanoiksi: toiset ihmiset kokevat maailman voimakkaasti ruumillaan – siis kehollaan. Se on kauneimmillaan koko keholla tunnettua fantastista euforiaa ja hirvittävimmillään synkänmustaa psykofyysistä ahdistusta. Kun opit paniikkihäiriön, kulkee pelko siitä alitajunnassa jatkuvasti mukana. Se stressaa kehoa ja mieltä. Elät kuin kehon vireyttä säätelevä ruuvi olisi koko ajan liian kireällä. Alkoholilla pääset hetkeksi, pieneksi vapauttavaksi toviksi pakoon, keskushermosto lamaantuu ja koko kehossasi tapahtuu täydellinen metamorfoosi – from hell to heaven. Ja sitten seuraa kääntöpuoli: mieti pahin krapulasi ja kerro se sadalla – olet lähellä paniikkihäiriöisen ihmisen dagen efteriä. Helvetti kehossasi. Kauhea helvetti – se helvetti joka muistui eilen Mikan elävistä kuvauksista taas mieleen.

Tein kuusi vuotta sitten rauhan elinkumppanini kanssa. Minä en karkaa sitä humalaan ja se ei kiusaa minua krapulassa – joita ei ole. Syntyi siedettävä diili ja sopuisa yhteiselomme alkoi – luojan kiitos. Ei, ei paniikkihäiriö minusta poistunut, mutta se on eläkkeellä paljon leppoisampi kaveri. Sanon Myllyahoa mukaillen, että rakastan paniikkihäiriötäni, mutta vihaan sitä eniten maailmassa. Se toi minuun ainutlaatuista herkkyyttä, mutta psykofyysisesti raiskasi minut satoja kertoja vuosien varrella. Haluanko lausua paniikkihäiriöstä jotakin setämäistä? Haluan. Te tuhannet ja tuhannet, joilla on kanssani sama asuinkumppani, totean seuraavaa: tehkää rauha sen paskiaisen kanssa, sillä sitä ei voi voittaa itselääkinnällä. Paljon parempi on siedettävä rauha kuin valmiiksi hävitty sota. Pian – tai ajan kuluessa - huomaatte, että paniikkihäiriö on myös valtava voimavara, joka antaa paljon.