Yhteiskunta

Laulaja Amy Winehouse menehtyi kaksi viikkoa sitten 27-vuotiaana. Päihteiden vahvasti sävyttämä elämäntyyli korjasi lopulta satonsa. On aina surullista kun ihminen kuolee. Viime aikoina on kuitenkin tullut erittäin ärsyttäväksi tavaksi tehdä jokaisen ”julkkiksen” kuolemasta spektaakkeli. Tämä tapahtui myös hiljattain menehtyneen Jackass Ryan Dunnin kohdalla. Dunnin kuolemaa mutusteltiin lehdissä toista viikkoa. Sen sijaan samoihin aikoihin menehtynyt Clarence Clemons jäi selvästi pienemmälle mediahuomiolle – ja hyvä niin. The Big Man kuoli luonnollisen kuoleman, joten se ei istu nykylehdistön draaman ja spektaakkelin kaareen.

Amy Winehousen tuotanto sisälsi 2 albumia, paljon kännistä sekoilua ja jatkuvaa mediapärinää. Ryan Dunn täräytti Porschella umpikännissä jonkkaan yli 200 kilometrin tuntinopeudella. Hänen elämäntyönsä oli, niinpä, lähinnä epämääräistä sekoilua tosi-TV -ajan itsetuho-ohjelmissa. Valtavan traagista, että kaksi länsimaisen populaarikulttuurin peruskalliota menehtyi – ironiaa tietysti. Ainoa kolmikosta, joka jää pysyvästi ja isoin kirjaimin historiaan on The Big Man Clarence Clemons. Ei turhia lööppejä, ei typeriä sankaritarinoita. Clemonsin läheisten tai E-Street Bandin ei tarvinnut huorata median kanssa vielä lämpimällä kropalla – ainoastaan kaunis surun täyttämä kirjoitus Brucen sivuilla.

Amy Winehouse on mediassa yhdistetty 27-kerhoon. Porukkaan, jonka taivaallisessa rytmiryhmässä jammailevat Jimi Hendrix, Janis Joplin, Kurt Cobain ja Jim Morrison – kaikki kuolivat 27-vuotiaina. Kaunis ajatus, mutta Amylla ei ole asiaa edes kuuraaman tuon svengijengin treenikämpän taivaallisia vessoja. Winehousen nimen yhdistäminen 27-kerhoon on surkea vitsi ja häpäisee hänen maallisen vaelluksen, sillä 27-kerhoon pääsevät vain suuren jäljen historiaan jättäneet jättiläiset. Amy teki ripauksen hyvää musiikkia, mutta jää lopulta alaviitteeksi jonkun 2000-luvun alun musiikkia käsittelevän hakuteoksen sivuille.

Entäs tämä Ryan Dunn -heebo? Sankari ja populaarikulttuurin ikoni? Älkäähän nyt viitsikö: Jackass-tähti. Siinä titteli, joka säilyy nykyajan kollektiivisessa muistissa noin 4 päivää. Jätkä ajoi muiden hengen vaarantaen 2 promillea veressä yli kahtasataa lepikkoon: sankarillinen kuolema! Fanien suru on syvä, oikein Suomen Duudsoneita myöden, muttei siitä jätkästä ihan taivaallisen svengijengin kärkeen ole. Sinne vaan John Belushin vetämän sekoilijajonon hännille. Väliin mahtuu 130 000 kreisiä julkkissekoilijaa. Tämä median surema ja itse aiheutetun kuoleman kokenut sankari ei saa Winehousesta poiketen edes alaviitettä syksyn Suosikissa. Tällaista nykyajan mediaspektaakkeli tuottaa. Tähdiksi tullaan tekemättä mitään, mutta kääntöpuolena on vähintään yhtä nopea unohdus – älkää ottako henkilökohtaisesti, mutta niin se vaan menee.

Clarence Clemons teki elämässään suuria asioita ja saatettiin haudan lepoon elegantisti. Clarencesta taivaallinen rock-bändi sai uuden eturivin saksofonistin. 40 vuotta Clemons puhalsi rytmiä Springsteenin rinnalla, teki omaa uraa, soitti noin sadan merkittävän artistin levyillä, näytteli ja teki hyväntekeväisyyttä. Se, joka nyt lausuu – ”ikinä edes kuullu” – on joko hyvin nuori tai kovin tietämätön: KVG!

Clarens Clemonsin kohdalla voi sanoa, että ”gone, but never forgotten”. Amyn ja Ryanin osalta on surullista, että lähtö tuli varhain, mutta eipäs nyt rakennella spektaakkeleita tai nostella rivistatisteja mestarien joukkoon.

Kolme teemaan liittyvää suositusta sijoitettuna oikeaan yläkulmaan:

1. Aiemminkin suosittelemani Fred Eaglesmithin hieno Alcohol and Pills – tarina päihteiden viemistä.
2. Clanrencen näytettä Hyde Parkista – Jungleland soolo.
3. Juicen Paperitähdet – hienoa musiikillista lyriikkaa julkkisten kuolemista.

Katukuvaan ovat taas ilmestyneet back to school -mainokset. Toisin kuin saattaa näyttää, niiden kohderyhmä eivät suinkaan ole kuvissa esiintyvät skeittaavat 10-vuotiaat.

Ne ovat vähän kuin mukamas aikuisille tarkoitetut siiderimainokset tai nuorten- ja naistenlehtien ikäkohderyhmät: tarkoituksella hiukan pieleen tähdätty design osuu ja uppoaa piilokohderyhmään kuin kuuma veitsi voihin.

Me kaikki nuoret aikuiset olemme muodostaneet käsityksemme mietojen alkoholijuomien paremmuusjärjestyksestä jo varhain lapsuudessa. Silloinhan tv-mainoksia vielä tuijojetaan yhtä intensiivisesti kuin niiden lomassa tulevia ohjelmia.

Samaan tapaan mainoksissa mielikuviemme mukaisissa "kouluvaatteissa" poseeraavat lapset osuvat todelliseen mutta salaiseen kohderyhmäänsä:

Lastensa katu-uskottavuudesta ja suosiosta huolestuneet vanhemmat tunnistavat tiedostamattaan kausimuodin, jota heidän päälleen on kaupiteltu jo edellissyksynä, ja ryntäävät kauppaan varmistamaan, ettei juuri heidän lapsensa joudu silmätikuksi isotädin kirpputorilöytöjen takia.

Omaa alakouluaikaista epämuodikkuuttaan yhä häpeävät lukiolaiset ja ensimmäisen vuoden opiskelijat ryntäävät kauppaan lääkitsemään lapsuuden traumojaan, nyt kun kesätyöliksa ja/tai kasvaneet viikkorahat antavat siihen viimein mahdollisuuden.

Lopulta koko touhussa on kyse yrityksestä hillitä vatsassa lenteleviä perhosia. Hallita jännitystä, jonka uusi kouluvuosi aiheuttaa joka kerta uudelleen. Ja ehkä myös hakea myöntävää vastausta viime viikon kysymykseen (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/118486/).

Tässä kolumnissa en halua tanssia haudoilla, vaan korjata erään mediassa esiintyneen virheellisen kytköksen. Hesari uutisoi STT:n tiedotteen pohjalta 24.7.2011 Timo Seppälän haastattelun, jossa hän lausuu seuraavaa: ” (…) Anabolisten steroidien käyttö ei voi olla suora mutta kylläkin välillinen syy tekoihin (…)”. Niin paljon kuin Seppälää arvostankin, veti lauseen lukeminen partakarvat kiharaan (Hesarin juttu: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Steroidien+k%C3%A4ytt%C3%B6+voi+sekoittaa+mielen/1135268018149 ).

Jutun faktat steroidien lääketieteellisistä vaikutuksista pitävät tietysti paikkansa. Tosin Seppälän kuvaamat oireet esiintyvät pääasiassa marginaalisella joukolla, joita voi kutsua vaikkapa ”heavy usereiksi”. Välillisillä vaikutuksilla Seppälä viittaa impulssihallintaan – käyttäjä voi kokea korostunutta aggressiivisuutta. Hesarin juttu jatkuu:

”Steroideista voidaan tietoisesti hakea taistelukuntoa. Seppälän mukaan niitä annettiin sotilaille jo toisessa maailmansodassa ja myöhemmin Itä-Saksassa. Ampumisen tunnustanut Anders Breivik suunnitteli päiväkirjamerkinnöissään tarkasti, millaisen steroidikuurin hän ottaisi ennen surmia. Hän oli kokeillut vaikutusta suurilla määrillä jo aikaisemmin”.

Sitaatissa Seppälä itse asiassa kumoaa aiemmin lausumansa välillisen vaikutuksen. Steroideista voi todella hakea taistelukuntoa tai rakennella itselleen elokuvien fiktiivistä temppeliherrahabitusta. Taistelukunnon kohottaminen ei kuitenkaan ole välillinen syy, tässä painotan sanaa syy, toimintaan. Se on enintään kemiallinen teknologia, jolla saadaan lisää psyykkisiä kiksejä aggressioon. Päätös hyökkäyksestä on tuolloin jo tehty. Onnistuminen ja siitä saatava sairas mielihyvä taataan lääkkeitä hyödyntäen. Näin voisi siis teoriassa olla, mikäli kyseinen sosiopaatti käytti steroideja nimenomaan taistelukunnon kohottamiseen – logiikka joka ei ole kovin uskottava. Se on kaikkea muuta kuin suunnitelmallista ja funktionaalista.

Maailma on pullollaan sellaisia aineita, jotka vaikuttavat nopeasti ja toimivat useissa armeijoissa, jos ei kaikissa, taistelukunnon kohottajana. Stimulantit, kuten amfetamiinijohdannaiset, ovat näistä yleisin. Oikein annosteltu pilleri suuhun ja jo tunnin kuluttua ollaan hulluuden partaalla pommittamassa siviilikohteita Afganistanin vuorilla – tästä on dokumentaatiota vaikka kuinka. Rohypnol, joka aikanaan luojan kiitos hyppäsi Suomen yli siirtyessään Venäjältä Ruotsiin ja Norjaan, on myös sellainen tykkiaine, että sillä on 2000-luvulla haettu katutaistelukondista eri puolilla maailmaa. Kirjoitin itse kv. artikkelissa vuonna 2006 seuraavasta:

“In Sweden, Rohypnol has attracted much attention as it is believed that the medicine is used by criminals for purposes of committing serious offences”.

Nämä aineet, kuten amfetamiinijohdannainen Pervitiini aikanaan suomalaisten sotilaiden käyttämänä, eivät ole sotien syitä, vaan niissä hyödynnettäviä kemiallisia teknologioita.

Mutta nyt se olennaisin. Norjan tragedian syyksi ei pidä edes “välillisesti” osoittaa mitään tiettyä lääkettä, huumetta tai muutakaan pään sekoittavaa kemikaalia. Ensinnäkään se ei pidä paikkaansa ja toiseksi se on aivan liian helppo tapa yrittää tehdä käsittämätöntä ymmärrettäväksi. Kolmanneksi se leimaa steroidien käyttäjät tavalla, joka on täysin virheellinen ja kohtuuton.

Lopuksi: suosituksista, tuolta oikeasta yläkulmasta, löytyy linkki biisiin God is God. Elämän tavoittamatonta arvoitusta ja merkitystä pohtiva mestariteos on hyvää terapiaa näinä ihmisyyden synkkinä hetkinä.

Kuinkahan helppoa oppiminen olisi, jos siihen ei tarvitsisi sotkea hyvältä näyttämistä?

Valtavan monet oppimistilanteet ovat sellaisia, joissa ympäristö on sen verran vierasta tai viehättävää, että pitää jännittää: sanonko jotain tyhmää, pystynkö pätemään sopivasti muttei liikaa, tuliko aamulla valittua oikeat vaatteet päälle. Kuinka autuasta olisi, kun voisi mokata sydämensä kyllyydestä ja istua räkä poskella välittämättä siitä, valuivatko meikit tai tuliko ehkä vähän hiki (hui!). Saati sitten, että voisi haista pahalta muiden ihmisten seurassa.

Tällaisia ideaalioppimistilanteita syntyy esimerkiksi yhden sukupuolen urheilujoukkueissa (hetero-oletus), monissa teatterialan oppilaitoksissa sekä niissä perheissä, joissa on ns. hyvä meininki. Ei ehkä haittaisi, jos niitä olisi useammin - varsinkin, kun monet eivät pääse osalliseksi näistä esimerkeistä kuin harvoin, jos koskaan.

Yksinkertainen keino lisätä ihmisten turvallisuutta olisi ryhmäyttää kaikki ryhmät alusta asti tavoitteellisesti, eikä jättää sosiaalisen dynamiikan muotoutumista fuksikasteiden, mokkeritehtävien ja muiden vasta-alkajille tarkoitettujen nöyryytysorgioiden armoille. Se ei ole helppoa, todistaa mm. eräs kaverini, joka huomattavasta katu-uskottavuudestaan huolimatta erotettiin kaveripiiristään, kun hän kieltäytyi ulkomaisen korkeakoulunsa erään veljeskunnan idioottimaisista liittymisriiteistä.

Yllättävän monet arjen keskittymisvaikeudet johtuvat siitä, että ihmiset ovat huolissaan jostakin muusta samalla kun yrittävät keskittyä yhteen asiaan. Kuten Marco Bjurströmkin todistaa*, ihmisille yleinen huolenaihe on "kelpaanksmä". Siinä riittää miettimistä logaritmien, sijamuotojen ja projektisuunnitelmien keskellä.

Oisko vaikka että joo.

______

* "Kaikki muuttuu paremmaksi" - http://www.youtube.com/watch?v=ZGPwDTzBEpQ

Joka vuosi vietän kesän tehden töitä, siis kirjoittaen hirvittävällä intensiteetillä. Kevään viimeisten kuukausien aikana alitajuntani työstää tiheään rinnakkain eteneviä ajatus- ja tekstiaihioita. Mieleni on liminaalitilassa. Liminaalitila on kansantieteiden määrittelyn mukaan ”pyhä kaaos”, joka metaforana sopiikin kuvaamaan keväistä mieltäni. Vaihe on minulle lähestyvän kesän tärkeä siirtymäriitti. Kirjoitusrituaalin lähestyessä psyykessäni tapahtuu suuria muutoksia. ”Pyhästä kaaoksesta” alkaa tislautua selkeitä hahmoja.

Kesäkuun alussa mieleni liukuu abstraktista kaaoksesta pitkään hautuneiden ajatusten rihmastoihin. Valmistelemani tekstiaihiot alkavat elää uudelleen, ne heräävät henkiin. Ystäväni Markku Soikkeli kutsuu menetelmän käynnistymistä ”Salasuon aivoprintteriksi”. Siirryn kaaoksesta tiukan jäsentyneeseen järjestykseen, jossa tekstit ikään kuin valuvat näppäinten kautta tekstinkäsittelyohjelmaan. Tunne on voimakkaan päihdyttävä: kaikki luettu, koettu ja nähty ryöppyää paperille – kuin kasaantuneen tiedon padot murtuisivat. Samanaikaisesti rakentuu rinnakkaisia artikkeleja, kirjojen aihiot saavat jalostuneemman muodon ja monet muut tekstit nousevat lentoon.

Päihdyttävä kirjoitustila jatkuu lähes poikkeuksetta 7 päivää viikossa kahden kuukauden ajan. Joka aamu herään addiktin tavoin. Ensimmäisenä ajatuksenani on päästä jatkamaan siitä mihin jäin, saada päivän ensimmäinen kirjoitusannos. Lopulta vauhtini hidastuu, mutta ei suinkaan pysähdy. Hidastuminen osuu aina samaan kohtaan, joka on Tour de Francen viimeinen viikko. Älkää kysykö miksi juuri tuolloin, sillä en osaa antaa kovin tarkkaa vastausta. Jonkinlainen selitys lienee 15 vuotta kestänyt tapa seurata Tourin viimeisen viikon kaikki etapit. Ehkä pyöräilyn pitkät etapit ja hurjat kiritaistelut toimivat psyykkisinä analogioina omalle keväälleni ja kesän hirvittävälle loppurepäisylle. Kyseessä on hyvin kokonaisvaltainen rituaali, jossa on vahva tunneulottuvuus läsnä. Elän prosessin läpi koko mielelläni ja kehollani.

Tourin viimeinen viikko on sekin omalla tavallaan huumaava kokemus. Menen töihin hyvin varhain, jotta pääsen seuraamaan alkuiltapäivästä alkavia etappeja. Niiden edessä mieleni lepää täydellisesti. Sisäinen kelloni on rytmitetty vuosien varrella sallimaan tälle viikolle mielelleni täydellisen tyhjyyden. Korvissani kuuluu vain isä ja poika Selinin maaginen selostus.

Pian se on kuitenkin ohi. Siirryn vuodenkierrossa vaiheeseen, jossa yhdistyvät pragmaattisuus, dynaamisuus ja tasainen tahkoaminen. Elokuun alussa mieleni asettuu kaikkein ”selvimpään” moodiin. Olen edennyt huhtikuusta elokuun alkuun jatkumolla ajatuskaaos - päihdyttävä kirjoitusvimma - aivojen nollaaminen - ja lopulta selväjärkisyys (tai niin lähelle sitä kuin minä voin vain päästä). Tuolla reilun 4 kuukauden ajanjaksolla aika kulkee kuin siivillä. Jos minulla ei olisi almanakkaa ja joku kysyisi päivämäärää, vastaukseni olisi jossakin kesäkuun lopulla.

On kiinnostava havaita toistavansa vuodesta toiseen samoja rituaaleja ja siirtymäriittejä. Vaikka tällaisella rytmityksellä kesän ihanuus jää pääosin kokematta, tuo se elämään pysyvyyden tunnetta ja synnyttää aina jotain uutta. Katselen tietysti hieman haikeana tummenevia kesäiltoja, mutta samalla tiedän saavani symbolisen palkinnon vuoden lopussa. Joulu-maaliskuun aikana suuri määrä erilaisia tekstejä näkee päivänvalon.

Niin, ja onhan tällaisessa päihtymyksessä etuna se, ettei tästä synny krapulaa.

Suomalaisille on usein vaikeaa kurkottaa korkealle. Kulttuuriimme ei kuulu jatkuvan kasvun tavoittelu, vaan tietyntyyppinen möllöttely. Oman tilan ja tilanteen muuttuminen vaatii erillisiä ponnisteluja, joista on harvemmin lupa pitää meteliä. Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa, ja se olisi parasta tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jottei tule sanomista.

Entä jos olisikin lupa määritellä selkeä ja kirkas tavoite, julistaa se koko maailmalle ja lähteä tavoittelemaan sen toteuttamista pää pystyssä?

Monet drop out -ongelmat, välivuosien venymiset ja päämäärattömät harhailut ympäri maata tai maailmaa jäisivät tekemättä, ja iso tukko ahdistusta voisi jaada samalla syntymättä. Eipä silti, harha-askeleissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Niistä vain tulee helposti hyödyttömiä, jos ne ovat haparoivia ja epäröiviä, eivätkä kunnolla edes yritä johtaa mihinkään.

Häpeä, jonka kanssa moni joko tiedostaen tai tietämättään tuskailee, tulisi arkiseksi tutuksi kaikille. Olisi varsin kasvattavaa rysäyttää päivittäin kunnolla päin seinää: "Tänään aion yrittää ratkaista maailman ongelmat kerralla kuntoon". Ja aina illalla sitten huomaisi, että ei ehkä sittenkään vielä tänään.

Kun rajojen kokeilun aloittaa vaikeammasta päästä, oma rajallisuus tulee tutuksi ja lakkaa olemasta uhka. Tämä voisi osaltaan karsia sellaisia oikeasti epärealistisia haihatteluja, joiden parissa yksi ja toinen meistä näpertelee vuosikausia saamatta mitään kunnollista aikaan. Moni ei saa ajoissa tai välttämättä koskaan kuulla suoraan, että "ei, sinusta ei ehkä ole tähän ammattilaistasolla, mutta jatka ihmeessä hyvää harrastusta."

Sehän on ihan silkkaa Idolsia. Ja joskus täyttä totta.

Tämä Iltalehden uutinen iski silmääni. Ennen kuin klikkasin verkkouutisen auki, aloin pohtia mitähän tuolla pellolla mahtaa kasvaa? Vaikka en ole mikään kasvitieteilijä, en ole koskaan kuullut sellaisista kasveista kuin hasis, kokaiini, heroiini tai vaikkapa Subutex. Mutta vanhan sanonnan mukaan, ”jos se lehdessä lukee, on se totta” – jälleen hieno sitaatti 1970-luvun Turhapuro-sketsistä (ks. suositus: istuva tirolilainen...).

Sitten lukemaan itse juttua. Kyseessä olikin suureksi pettymyksekseni jutun mukaan huumeviljelmä, siis pelto, jossa kasvatettiin Cannabis sativaa – suomeksi hamppua. Olisihan se tosiaan ollut melkoinen innovaatio, jos nykytekniikalla Meksikossa olisi kyetty kasvattamaan pellolla varsinaisia huumeita. Kyseessä olisivat olleet jonkinlaiset älykasvit, sillä niiden olisi pitänyt kyetä monimutkaisiin kemiallisiin jatkojalostusprosesseihin. Ihan niin sofistikoituneisiin viritelmiin ei kasvien geenimanipulaatiolla vielä ylletä.

Mitäs sitten? Uutinen oli napattu Reutesilta ja löytyypä siitä oikein video-klippikin. Videolla meksikolaiset ja tietysti amerikkalaiset sotilaat huristelevat Hummerilla kohti peltoa ja helikopteri kuvaa tätä ”huumepeltoa”. Suomalainen toimittaja on miettimättä napannut otsikkoon sanan huumepelto. En voi olla esittämättä kysymystä, johon itse vastaan: Käyttävätkö Yhdysvaltojen ja Meksikon viranomaiset löydöstä medialle raportoidessaan tietoisesti järjetöntä terminologiaa? Vastaus on luonnollisesti: kyllä.

Viitaten viikon takaiseen blogiini, on huumesota Meksikossa mennyt aivan ketuille. Ilmaus huumepelto on poliittisesti erittäin latautunut ja kertoo lähinnä yhdysvaltalaisille punaniskoille, että tässä sodassa saadaan suuria voittoja – olemme siis sankareita, oikealla asialla ja tätä hommaa kannattaa jatkaa. Mutta miksi ihmeessä suomalainen lehti uutisoi asiasta käyttäen Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan suunnattua retoriikka? Halutaanko meillä samaistua Yhdysvaltalaiseen huume- tai kriminaalipolitiikkaan?

Okei, reiluuden nimissä kyse lienee (toivottavasti) jonkun kesä- tai verkkotoimittajan työn luonteesta: tee tästä uutinen (äläkä välitä vaikka se on ihan huttua). Mutta tällaisella huolimattomuudella on myös kääntöpuolensa. Sanat eivät ole viattomia, vaan todellisuus rakentuu niiden avulla. Michel Foucaultia mukaillen: valta on diskursseissa – käsitys todellisuudesta rakentuu siis vallitsevan puhetavan kautta. Huumekysymyksessä sen ei kuitenkaan toivoisi rakentuvan yhdysvaltalaisen, vaan meidän ihan oman puhetavan ja ajattelun kautta.

Usein kun puhutaan huipuista tai tasoryhmistä, seuraa kaksijakoinen juupas-eipäs -väittely, jonka riitapukarit puhuvat toistensa ohi. Kunkin oman tason mukaan meneminen kun ei oikeasti edellytä pitkäaikaisia tasoryhmiä, vaan yksilötehtävien eriyttäminen ja satunnaiset pienryhmäjaot riittävät. Niitä taas harvempi vastustaa.

Toisaalta, joskus sillekin on paikkansa, etta pitkälle edistyneet tai nopeasti oppivat saavat olla keskenään. Silloin saattaa syntyä tuloksia, joita samat ihmiset eivät saisi aikaan yksin, näyttäessään kukin tietä omalle sekaryhmälleen.

Mercedes-Benzillä on ollut jo jonkin aikaa slogan: “Maailma tarvitsee esikuvia.” Se on ainakin arkikokemuksen pohjalta ihan totta: esimerkiksi taiteessa ja urheilussa korkea yleistaso kehittää erityisesti heikompia mukanaolijoita nopeammin kuin tasaisen keskinkertainen ympäristö.

Tällainen heikompien nopea kehitys edellyttää heiltä kuitenkin motivaatiota, joka ei kumpua pätemisen tarpeesta vaan onnistumisesta tekemisessä itsessään. Lisäksi tässä esimerkissä on kyse ammattilaisten tai edistyneiden amatöörien tekemästä taiteesta ja urheilusuorituksista. Aloittelijoille, tai niille joilla on pessimistinen käsitys osaamisestaan, se tuskin tuo mitään lisää – muuta kuin ehkä harmia ja katkeruutta.

Se mitä hyvien keskinäisestä kähinästä pidemmän päälle seuraa, on kyllä tiedossa niin hiihdossa, pianonsoitossa kuin mallimaailmassakin: moraalin hämärtymistä, vaikeuksia hahmottaa omaa paikkaa, katkeroitumista, ylilyöntejä ja välirikkoja. Olisiko niin, että vaihtelevantasoisissa ryhmissä sopu ja mielenterveys säilyvät paremmin?

Meksikon huumesodassa murhattiin vuonna 2010 kauhistuttavat 15 273 ihmistä. Kaikkiaan vuosien 2006–2010 välillä rintamalle kaatui 35 000 henkilöä. Heistä arviolta 90 prosenttia tapettiin taisteltaessa salakuljetusreiteistä Yhdysvaltoihin. Joukkoon mahtui tuhansia sivullisia – naisia ja lapsia. Meksikon huumesodasta onkin tulossa globaalin huumepolitiikan täydellisen mahalaskun symboli.

Vuonna 1961, Yhdysvaltojen määrittäessä marssitahdin, aloitettiin YK:n Single Convention -sopimuksen legitimoimana globaali sota huumeita vastaan. Vaikka sopimus oli näennäisesti globaali, oli se tehty palvelemaan ainoastaan länsimaiden etuja. Haluttiin varmistaa kauppapoliittiset intressit ja laittoman maahantuonnin loppuminen – siitä kun ei saa verotuloja. Tuloksena syntyi kuitenkin Kolumbian, Meksikon ja Guatemalan kaltaisia tuottajamaita, jotka palvelevat ensisijaisesti Yhdysvaltojen kysyntää.

Meksikon presidentti Calderon aloittikin Yhdysvaltojen painostuksesta täyden sodan huumeita vastaan vuonna 2006. Seurauksena oli kartellien vastaliike, joka sisälsi valtavan asearsenaalin ostamisen Jenkeistä – money, money, money virtasi Yhdysvaltojen aseteollisuuteen. Sitten alettiin mitellä voimia kartellien välillä ja hallituksen joukkoja vastaan. Viime viikolla tuli arvio, jonka mukaan tässä väännössä on päästy vajaassa viidessä vuodessa reilusti yli 40 000 ruumiiseen. Huumeita tietysti virtaa edelleen solkenaan Yhdysvaltoihin.

Jenkkilässä ei voidakaan suuremmin kehuskella ”reilun kaupan” huumeilla. Meksikossa murhataan 41 ihmistä päivässä heidän hankkiessaan elantoaan Yhdysvaltojen kysyntää palvelevassa huumebisneksessä. On vähintään paradoksaalista, että suuri osa murhista tehdään Yhdysvalloista ostetuilla aseilla. Kun Yhdysvallat on vielä kannustanut ja painostanut Meksikon viranomaisia tehostamaan salakuljetuksen valvontaa ja kitkemään tuotantoa, siis aloittamaan sisällissodan, on todellinen uusimperialistinen paketti kasassa.

Oman kriminaali- ja sosiaalipolitiikan hoitamisen sijaan annetaan ”tortillan purijoiden” tappaa toisiaan ja syytetään vielä heitä huumeongelmasta - ajattelee amerikkalainen. Jenkit kiistelevät nyreissään keskenään siitä, onko Meksikossa takavarikoiduista aseista 15 prosenttia, 50 prosenttia vai peräti 90 prosenttia hankittu Yhdysvalloista. 90 prosenttia on yleisin arvio ja talouspoliittinen eliitti Washingtonissa voikin sniffailla kokkeliviivoja hyvällä mielellä, sillä rahan sumentamaa moraalia ei muiden maiden pikku huolet juuri hetkauta.

Meksikon kannalta järkevin liike olisi laillistaa huumausaineet. Jenkit tietysti repisivät pelihousujaan, mutta kartellien välinen taistelu loppuisi ja samoin armeijan tarve puuttua huumeiden valmistamiseen ja salakuljetukseen – huumebisnes vielä verolle. Meksiko säästäisi miljardeja huumesodan päättymisestä ja päälle vielä verotulot – toki Yhdysvaltojen sotimiseen tarjoama apu loppuisi, mutta eipä olisi enää sotaakaan. Meksikossa säätyisi valtava määrä ihmishenkiä ja inhimillisen kärsimyksen määrä romahtaisi. Koko ongelma siirtyisi Jenkkilään, missä aineet myös käytetään ja uskotaan sokeasti rangaistusten olevan ainoa oikea tapa säännellä huumausaineiden käyttöä.

Ajatelkaapa tilanne, jossa juuri nyt kädessänne olevan kahvikupin vuoksi alkutuotannossa tapettaisiin 41 ihmistä päivässä Suomessa tehdyillä pyssyillä. Voi olla, että se reilun kaupan merkitä puuttuisi keittiön kaapissa olevan kahvipaketin kyljestä. Ja vielä vertailun vuoksi: maailmassa kuolee vuosittain huumausaineiden välittömiin vaikutuksiin 200 000 ihmistä – Meksikossa murhataan 15 000 ihmistä vuodessa globaalin kieltolain takia. Jokin tässä ei rimmaa.

"But as I travel around this big ol' world
There's one thing that I most fear
It's a white man in a golf shirt
With a cell phone in his ear"

(Tom Russell)

Jokaisen oppilaitoksen hyväksymiskirjeen mukana pitäisi tulla kyltti, jossa lukisi: ”VAROITUS! Tämän koulutuksen läpikäytyäsi et enää ole entisesi”. Niin monet koulutukset muuttavat kävijänsä niin täysin.

Koulutus muokkaa ihmisten asenteita, pukeutumistyyliä, poliittisia mielipiteitä, käsityksiä perheestä ja työstä, melkein mitä vain. Osittain muutokset johtuvat koulutuksen sisällöstä, osin opiskelutoverien koostumuksesta ja siitä, missä seurassa vietämme vapaa-aikaa. Totalitaarisissa valtioissakin on usein ”uudelleenkoulutusleirejä”.

Kokonaisten monivuotisten tutkintojen vaikutuksia on vaikea tutkia luotettavasti, koska koulutuksen aiheuttamat muutokset pitäisi pystyä erottamaan muista muutoksista. Vertailukelpoista tietoa saadakseen pitäisi myös tutkia opiskelijoiden taustat sekä ajatukset ennen ja jälkeen koulutuksen.

Siinä olisi aihe laajalle tutkimushankkeelle, joka tuottaisi yhteiskunnallisesti ihan olennaistakin tietoa. Missä vaiheessa ja minkälaisiksi esimerkiksi lääkäreiden, tuomareiden, opettajien, virkamiesten, teatteriohjaajien, poliitikkojen ja toimittajien arvomaailma ja asenteet muodostuvat?

Valtaa käyttävien ammattikuntien asenteilla voi olla valtavia vaikutuksia ihmisten elämään, ja jossakin ne syntyvät. Kuinkahan monta prosenttia ekonomeista äänestää vasemmistoliittoa tai toimittajista persuja?

Moni koulutuksen tuoma muutos on muutos parempaan. Esimerkiksi kriittisyyteen ohjaava tieteellinen koulutus karsii mustavalkoisuutta ja säilyy käyttökelpoisena, vaikka tietopohja muuttuisi vuosien saatossa paljonkin.

Jos joku tulee viiden tai edes kolmen vuoden koulusta ulos täysin samana henkilönä kuin sinne meni, koulutuksen taso ei voi olla kovin kummoinen. Koulutuksen muutosvoimaa on kuitenkin vaikea käyttää markkinointivalttina, sillä harva tajuaa tai ainakaan haluaa myöntää olevansa ennen koulutusta jotenkin tyhmä tai väärässä.