Yhteiskunta

Nykyaika suosii kaikkea nopeaa ja "heti, tässä ja nyt" tapahtuvaa. Näin on käynyt myös journalismille. Harvassa ovat tutkivan journalismin arvokkaasta perinteestä kumpuavat tekstit tai TV-ohjelmat. Aikanaan kovasti arvostettu Yleisradion MOT on sekin saanut vuosien varrella kovia kolhuja. Koin sen omakohtaisesti "kuntodopingia" käsitelleessä jutussa, josta tuolloin bloggasin (MOT=WTF? http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/119679/ ). Silloin tutkivaa journalismia tehtiin iltapäivälehtien logiikalla: only bad news are good news! Faktoista viis, kunhan kuulostaa hurjalta ja moraalipaniikkeja leimahtaa liekkiin.

Positiivisena poikkeuksena viime vuosilta voidaan pitää Arto Halosen "Sinivalkoinen valhe" -dokumenttia, joka perustui huolelliseen taustatyöhön ja oli esitysasultaan erinomainen. Se tosin tulkittiin monilla, pääosiin kapeakatseisilla tavoilla. Jälkeenpäin monien katsojien kyvyttömyys lukea Halosen skriptiä aiheutti ainakin itsessäni happamuutta, sillä hienoa työtä "luettiin" kuin mitäkin nettiuutista. Mieleeni ehti hiipiä jo ajatus, onko hyvä tutkiva journalismi katoava luonnonvara nykyajan eetoksessa?

Nyt törmäsin uuteen käyttöliittymään. Sen nimi on Long Play. Taustalta löytyy joukko suomalaisia nuoremman polven laatukirjoittajia - lähinnä journalisteja. Sivustolla kuvataan sen sisältöjä seuraavasti:

"Long Play julkaisee tutkivia juttuja, laajoja reportaaseja, henkilökuvia ja muita pitkiä juttuja digitaalisessa muodossa. Juttumme ovat pitempiä kuin lehtiartikkelit, mutta lyhyempiä kuin kirjat. Uskomme, että suomalaisia kiinnostaa lukea perusteellista, hyvin kirjoitettua ja kriittistä journalismia digitaalisessa muodossa. Juttujamme voi ostaa useista e-kirjakaupoista ja Readberry-palvelusta, jossa niistä voi myös keskustella muiden lukijoiden kanssa.

Kutsumme juttujamme singleiksi. Ne ovat hidasta journalismia, jota kypsytellään pitkään ja hartaasti. Hidas journalismi etsii aiheita ja näkökulmia paikoista, joissa ne eivät pistä kaikkien silmään".

Toistaiseksi ilmestyneitä juttuja on kaksi. Ensimmäinen on Hanna Nikkasen jalkapallon sopupelejä käsittelevä artikkeli ja toinen käynnisti parhaillaan vellovan "Himasgaten". Luin jälkimmäisen ja ostin heti perään tuon ensimmäisenkin.

Vau - toivotaan, ettei alkuun laitettu parhaita paloja, vaan taso säilyy. Ainakin näin tutkijan silmin miellyttävää luettavaa. Ennen kaikkea vankkaan taustatutkimukseen pohjaavaa työtä, erinomaista kirjoittamista ja selkeää ilmaisua - jopa juoni on onnistuttu saamaan mukaan noin kymmensivuisiin juttuin. Kokemus on kuin lukisi erinomaista kirjaa tai kuuntelisi mielimusiikkiaan. Tällaista journalismia tarvitsemme kipeästi ja siitä myös mieluusti maksaa muutaman euron. Mieleni tekisi huudahtaa "loistavaa", mutta yritän säilyttää malttini - muutoin menee markkinoinniksi.

Tason ylläpitäminen on jatkossa Long Playlle haaste ja huteja pitää varoa. Liian usein hyvä journalismi taipuu huonoksi, kun iso raha astuu mukaan kuvaan - nostetaan volyymia ja taso kärsii. En usko Long Playn olevan mikään taloudellinen kultakaivos kirjoittajille, mutta kovasti iloitsen jos se löytää nykymuotoisena pysyvän paikan mediakentässä.

Tunnen tai "tiedän" osan kirjoittajista. Ehkä juuri siksi jaksan uskoa tähän uuteen käyttöliittymään. Mukana on taitavia toimittajia, jotka tuntevat perusriskit varmasti hyvin. Optimistina myös uskon, että palvelu tuo mukanaan jotakin uutta ja merkittävää - ainakin alku on lupaava. Älkääkä nyt hötkyilkö arvon kirjoittajat, sillä tässä tapauksessa laatu korvaa määrän 100-0.

Koska toimittaja Riku Siivonen kuuluu palvelun taustavoimiin, on pakko suositella hänen huikeaa Paleface parodiointiaan Pressiklubissa muutaman vuoden takaa: "Suomi Pispa-La".

PS. Tämä juttu ei ole mainos, vaan vilpitöntä intoilua poikkeuksellisen tasokkaiden artikkelien jälkeen!

Tämän viikon teksti on peräisin toimittaja Juha Merimaan kynästä. Se oli matkalla Hesariin viikon väitteeksi, mutta päätyi monen kiemura kautta tänne. Hyvä niin, sillä kuumetautisena en olisi itse saanut mitään kasaan. Tällä mennään!!!

Alkoholikeskustelussa huudetaan ihmisten yli

Kaksintaisteluksi jumittuneessa alkoholikeskustelussa unohtuu arki, väittää tutkija Mikko Salasuo

"Väitän, että suomalainen alkoholikeskustelu on jumittunut kahden poteroihinsa kaivautuneen joukkueen välistä huutamista. Tavallista kansalaista ei tässä keskustelussa juuri muisteta.

Ensimmäinen joukkueista pitää alkoholipolitiikkaa osana terveyspolitiikkaa. Se perustelee kantansa useimmiten tutkimuksilla. Sen perusnäkemys on, että alkoholin käyttöä tulisi saada vähennettyä sen yhteiskunnalle aiheuttamien haittojen takia.

Pitkään tämä joukkue sai vastata alkoholipoliittisesta keskustelusta lähes yksin.

Toinen joukkue on alkoholiteollisuus. Se haluaisi irrottaa alkoholipolitiikan terveyspolitiikasta ja tehdä siitä arvopolitiikkaa.

Se ei vetoa tutkimuksiin vaan maailmankuvaan, jossa yksilön oikeus juoda alkoholia on merkittävämpää kuin alkoholin kulutuksen kasvun tuomat haitat.
Ylä- ja keskiluokkaa kosiskeleva retoriikka unohtaa kokonaan, mitä alkoholin kulutuksen lisäys tarkoittaisi riskiryhmille.

Tässä se haluaa viedä Suomea Baltian tielle. Niissä maissa kädet on nostettu alkoholin edessä pystyyn eikä sen kansanterveydelle tekemää tuhoa edes yritetä paikata.

Oikeastaan teollisuuden ei pitäisi olla keskustelussa mukana lainkaan. Jos alkoholipolitiikkaa muovattaisiin sen toiveiden mukaan lasku kansanterveydelle ja taloudelle ylittäisi kaikki aiemmat uhkakuvat.

Koska joukkueiden näkemykset ovat kaukana toistaan, keskustelu on mennyt älyttömäksi. Molemmat etsivät toisen puolustuksesta heikkoja kohtia ja tekevät avauksia joilla ei ole mitään toivoa mennä läpi. Viimeksi näistä on kuultu esimerkiksi nelosoluen tuominen ruokakauppoihin tai alkoholin myynnin kieltäminen sunnuntaisin.

Ei alkoholipolitiikkaa voi niin johtaa.

Lisäksi tartutaan kokonaisuuden kannalta merkityksettömiin asioihin, kuten ravintola-anniskeluun puolen yön jälkeen.

Tavallinen kansalainen unohtuu tästä keskustelusta täysin.

Paljon mielekkäämpää olisi hakea kompromisseja ja tehdä politiikkaan pidemmällä tähtäimellä. Voitaisiin esimerkiksi pyytää ravintoloita panostamaan siihen, ettei päihtyneille tarjoiltaisi ja mikäli tämä menee läpi vapauttaa niiden aukioloaikoja.

Myös ruokakaupoissa myytävän oluen laimentaminen olisi hyvä ajatus, mutta se tulisi tehdä pitkällä siirtymäajalla ja kansan tuella: samaan tapaan kuin tupakoinninkin rajoitukset. Esimerkiksi kakkosen tuominen ravintoloiden hanoihin voisi olla hyvä alku."

Tekstin musiikilliseksi kontekstiksi suosittelen tällä viikolla Rascal Flattsin hienoa coveria biisistä Life is a Highway!!!

PS. Kiitos Juha tekstin käyttöluvasta!

Paluu tutun ja turvallisen aiheen pariin. Viittaan tosiaan teemaan, en aineeseen, sillä tänään on pitkästä aikaa puhalleltu kunnolla liekkiä kannabiskeskusteluun. Kannabis hyppäsi otsikoihin, kun THL julkaisi vuotuisen katsauksen huumetilanteesta Suomessa. Erityisesti huomio kiinnittyi nuorten kannabiskokeiluihin.

Pitää kai lähteä liikkeelle perusteista. Keskustelua aiheuttaneet 15-16-vuotiaita koskevat luvut ovat peräisin Espad-tutkimuksesta, joka julkaistiin toukokuussa 2012. Keskeinen tulos vuonna 2011 toteutetussa kyselyssä on, että ikäluokan pojista 12 prosenttia on kokeillut joskus kannabista. Vastaava luku tytöillä on 10 prosenttia. Nousua on tapahtunut muutama prosentti vuodesta 2007, kun taas vuosina 1999 ja 2003 ollaan oltu samalla tasolla kuin nyt. Tilanne ei siis ole uusi eikä mihinkään yhteiskunnallinen moraalipaniikkiin ole akuuttia tarvetta. Nyt on syytä vetää happea ja rauhoittua.

Aamutelevisiossa Elina Kotovirta lausui näin: "Perinteinen huumevalistus ei ole ehkä kohdannut oikeita kohderyhmiä, ainakaan oikealla tavalla. Voi olla, että se on jopa lisännyt kiinnostusta huumeita kohtaan". Tätä lausumaa on nyt lähdetty tulkitsemaan mitä kummallisimmin tavoin, kuten "valistus lisää kannabiksen käyttöä". Tunnen Elinan hyvin ja suomennan. Hän viittaa vanhaan tuttuun keskusteluun siitä, että valistuksen juuret nojaavat edelleen pelotteluun ja aineiden niputtamiseen toisiinsa. Koska kyseinen metodi on todettu pedagogisesti täysin toimimattomaksi vähintään 20 vuotta sitten, ei Elinan lausumaa kannata ylitulkita. Kannabiksen kohdalla valistuksessa on puhuttava nimenomaan kannabiksesta, vaikka sitten sen mahdollisista haitoista - kuten kiinnijäämisen aiheuttamista yhteiskunnallisista seuraamuksista - eikä yrittää valehdella digiajan nuorisolle vakavista terveysriskeistä.

Tulokulmia on lukusia, mutta yksikään niistä ei voi perustua valehteluun tai hirmuiseen liioitteluun. Ei mene läpi, ei ole oikein koskaan mennytkään. Moralistit voivat huudella mitä tahtovat, mutta asia nyt vaan sattuu olemaan näin.

Mihin huumeraportin tietojen perusteella tulisi sitten kiinnittää huomiota? Vastaus on ilmeinen. Päihteet ovat joillekin nuorille osa laajempaa ongelmavyyhtiä ja voivat myös pahentaa sitä. Tarvitsemme varoja nuorten mielenterveyspalveluihin, täytyy panostaa syrjäytymisen ehkäisyyn ja yleensäkin nuoria koskevaan sosiaalipolitiikkaan. Panostaminen viittaa tässä ihan oikeaan panostamiseen, ei nykypoliitikkojen kovasti suosimaan panostamisesta puhumiseen ja sydäntä riipivään voivotteluun - ilman konkreettisia toimia tietenkin.

Vähän tämän päivän uutisoinnissa haiskahtaa taas se klassinen hyvä vihollinen. Paniikki suunnataan yksittäisten kannabiskokeilujen hienoiseen kasvuun, ei laajemmin nuorten pahoinvointiin ja sen ongelman hoitamiseen. Katsoja ja kuulija saadaan kauhistelemaan yhtä puuta, kun metsä on liekeissä.

Nyt jotain rauhoittavaa (musiikkia) kansalle, että loppuu tällainen ihmeellinen panikointi! Jackson Browne ja Take it easy!!!

Ei tämä ole todellista. "On otettu uudet silmälasit päähän" ja siksi lahjonta on nyt nostettu "tikun nokkaa" tai "myrskyn silmää". Häh, häh ja mitä? Mitäs tämä läppä on, jota seuraan televisiosta. Antti Kaikkonen selittää aivan pokkana, että kaikki ei mennyt tuomiossa ihan oikein. Nyt karkasi Antilta pahasti lapasesta!

Millainen oikeudentunto on ihmisellä, joka ei näe vaalirahajupakan a) epäeettisyyttä b) rikollista luonnetta c) häpeä tekemisiään? Kaikkonen on minun silmissäni ollut ihan kelpo kansanedustaja ja ajanut ansiokkaaksi nuorten asioita. Hänestä ei kuitenkaan ollut lainkaan outoa, että nuorten asumiseen tarkoitettuja masseja annettiin vaalikampanjointiin - vieläpä samalle jannulle, jolta massit olivat peräisin. Miten noin voi kukaan kelata?

Arroganssi oli tähän saumaan todella huono strategia. Kaikkonen teilataan mediassa noista puheista. Surullista sanoa, mutta ihan aiheesta. Toimittaja kutsui Kaikkosta broileriksi, joka kasvoi jo nuorena sisään poliittiseen järjestelmään. Jatkoi sitten kaunistellen, mutta suunnilleen näin: menivätkö piuhat jo nuorena vinoon? Kaikkonen vastaili lähinnä kyrsiintyneenä, ei suinkaan katuvana. Ei, ei ja ei ja ei! Piuhat olivat todella menneet varhain vinoon, pahasti.

Frendeille voi vipata vaalikampanjaan nuorten asumiseen tarkoitettua rahaa? No ei saatana voi! Ei tarvitse olla kummoinen shamaani, että ymmärtää tämän asian olleen selvä kuin pläkki jo kauan. Kaikkonen sekoittaa nyt kaksi asiaa. Aiemmin poliitikkojen rikollinen toiminta jäi piiloon ja muut broilerit tekivät ihan samoin. Mutta. Iso mutta. Sepäs ei tarkoita, että touhu olisi koskaan ollut millään tavoin hyväksyttävää tai laillista. Suomeksi Kaikkosta siis vituttaa se, että hän jäi kiinni ja aiemmin samoihin rikoksiin syyllistyneet eivät. Antti näin: ennen rikollista ja nyt rikollista. Se, että politiikka oli vielä härskimpää ennen, ei ole mikään argumentti.

Seuratessani vaalirahakeskustelua ajattelin, että Kaikkonen pysyy eduskunnassa eikä kukaan vaadi häntä eroamaan. Äskeisen esiintymisen jälkeen kelkkani kääntyi täysin. Jonkun pitää välittömästi tehdä esitys hänen kansanedustajuutensa torppaamiseksi. Ei kerta kaikkiaan voi olla, että rikostuomion jälkeen rupatellaan takki auki mediassa ja homma Arkadianmäellä jatkuu. Mikäli signaali ei tuomion muodossa mennyt perille, pitää Kaikkonen pistää kävelemään - esimerkkinä hänelle itselleen ja muille, ennen kaikkea kansalaisille. Hän osoittaa kommenteillaan, ettei tämä vielä riittänyt alkuunkaan pesemään hänen oikeudentuntoaan.

Olkoon empaattinen jätkä tai ei, mutta eihän tällainen peli vetele. Se, ettei suhtaudu tuomioon vakavuudella, nostaa politiikan päälle uuden epäilyksen varjon: mitähän muuta siellä touhutaan, jos tällaiseen suhtaudutaan lähinnä turhanpäiväisenä kiusaamisena.

Nyt oli Kaikkoselta todella outo veto - tämä kirjoittaja ei ymmärrä ollenkaan.

Perusopetuslain mukainen eka- ja tokaluokkalaisten iltapäivätoiminta käynnistyi Suomessa vuonna 2004. Käytännössä kyse on siis koulupäivän jatkoksi järjestettävästä toiminnasta, jonka tarkoituksena on "tukea lapsen kasvua ja kehitystä, luoda perustaa hyville vapaa-ajanviettotavoille ja auttaa perheitä kasvatustehtävän toteuttamisessa. Lisäksi toiminnan tarkoituksena on ennaltaehkäistä riskitekijöitä, jotka liittyvät lapsen valvomattomaan ajankäyttöön ja yksinoloon".

Pikkuihmisten ei tarvitse mennä yksin keskellä päivää tyhjään kotiin, vaan he pääsevät vastuullisten aikuisten valvontaan leikkimään, liikkumaan, hääräämään ja viettämään iltapäivää. Tällainen toiminta on erinomaisen tärkeää niin lasten kuin vanhempienkin kannalta. Ihan mahtavaa duunia - I Respect!!

Kunnat "vastaavat" toiminnan järjestämisestä. Käytännössä siis joko kunta itse järjestää toimintaa tai se ostetaan kansalaisjärjestöiltä. Jälkimmäinen tapa on edullisempi ja ainakin Helsingissä ensisijainen iltapäivätoiminnan järjestämisen muoto. Mitään bisnestä homma ei totisesti ole, sillä siitä lasta kohden kaupungin maksama korvaus ei ainakaan Helsingissä kata edes todellisia kuluja. Lasten välipalat, ammattitaitoisten ihmisten palkat ja muut kulut johtavat vuodesta toiseen miinusmerkkiseen tulokseen. Käytännössä Helsinki siis "ulkoistaa" niin työn kuin rahoituksen järjestöille. Kyseessähän ovat "vain lapset", ei siihen porukkaan kannata investoida.

Niin, ja nuo työntekijöiden palkat. En ilkeä sanoa millaista palkkaa kansalaisjärjestöissä iltapäivätoiminnasta vastaaville nuorisotyön ammattilaisille maksetaan, mutta suuntaa-antavasti voin paljastaa, että se on alle puolet suomalaisten palkansaajien keskiansioista. Kyseessä on todellinen kutsumustyö, koska palkka on olematon ja vastuu lapsista suuri. Nostan hattua ja arvostan erittäin suuresti tätä työtä tekeviä ihmisiä! Se on kuitenkin tässä jutussa sivuseikka, mutta tärkeä detalji kuitenkin.

Iltapäivätoimintaan osallistumiseen liittyy jokaista lasta koskeva perheiden omavastuu. Mikäli ei ole rahaa maksaa, voi hakea maksukompensaatiota opetusvirastolta. Summa vaihtelee kunnittain ja perheen tulojen mukaan. Helsingissä hinta on periaatteessa 80-100 euroa kuukaudessa, mutta vähätuloisilla selvästi pienempi. Joka tapauksessa todella halpaa huvia, sillä pakettiin kuuluu täysi ylläpito lapselle ja aikuinen voi painaa duunia tai kitata kaljaa rauhassa aina klo 17 saakka. Mutta mitä jos vanhemmat jättävät maksut hoitamatta?

Minäpä kerron. Kaupunki laskee kaikkien vanhempien maksavan aina omavastuuosan. No näin ei tietenkään ikinä tapahdu, ei ikinä. Toimintaa pyörittäville kansalaisjärjestöille syntyy suuria luottotappiota, sillä ei lapsia voi, saa, pidä, pysty, ole eettistä heittää pois iltapäivätoiminnan piiristä: hei nyt te kaksi räkänokkaa siellä, painukaas vittuun täältä, kun vanhempanne eivät ole hoitaneet maksuja! Nou, ei ja nej!

Lapset pidetään tietenkin mukana ja pyydetään vanhempia hienovaraisesti hoitamaan maksut. Näin ei useinkaan tapahdu ja joskus viimeisenä keinona rahoja peritään ihan normaaleja väyliä. Se on kuitenkin pitkä prosessi ja tuottaa harvoin tulosta. Palkkoja ei voi maksaa esimerkiksi kolmen vuoden kuluttua, kun osa rahoista on saatu kaavittua takaisin. Moni järjestö onkin joutunut luopumaan taloudellisista syistä koko toiminnasta, sillä jatkuvat tappiot synnyttävät syöksykierteen. Näin vastuullinen toimija toisensa perään on joutunut heittämään hanskat tiskiin. Miten sitten vielä kituuttelevien järjestöjen kohdalla homma toimii?

Kaupunki ostaa jo lähtökohtaisesti alihintaan palvelun eikä korvaa maksamatta jääneiden omavastuuosien aiheuttamia luottotappiota. Käytännössä iltapäivätoiminta tuottaa aina järjestäjille pahasti persnettoa. Yleishyödyllisten yhdistysten ei ole mahdollista tai edes tarkoitus tehdä voittoa, joten jokainen jeni pistetään lasten ja nuorten elämänlaatua tukevaan toimintaan. Ja Helsingin kaupunki, niin, se pitää huolen siitä, että toimintaa toteutetaan sellaisilla resursseilla, joilla se on käytännössä mahdotonta. Mutta silti vastuulliset kansalaisjärjestöt jaksavat painaa. Tässä kohden minua alkaa oksettaa, sillä yleishyödylliset yhdistykset pistetään kustantamaan kunnille määrätyt tehtävät - niin suoraan kuin välillisesti. Vihaksi pistää, pahasti, systeemi on tässä umpivino, -kiero ja -paska!

Etova esimerkki

Istun vapaaehtoisena kansalaistoimijana luottamustoimessa, Kalliolan nuorten johtokunnassa - ja siitä ei todellakaan makseta penniäkään, sanon sen jo ennen kuin joku naljailee kokouspalkkiolla tai muilla tuloilla hommasta. Kalliolan nuoret on Helsingin suurimpia iltapäivätoiminnan järjestäjiä - tunnetusti myös erittäin vastuullinen ja ammattitaitoinen kansalaisjärjestö. Minun hermosolukkoni näiden luottotappioiden kohdalla kärvähti pahasti jo pari vuotta takaperin, kun pohdimme johtokunnassa pitääkö säästösyistä juustopalojen määrää lasten välipalalla vähentää kahdesta yhteen - emme vähentäneet. Palkat lakisääteisessä minimissä, palkkatuettuja työntekijöitä, liikuntasetelit poistettu koko henkilöstöltä, ei varaa ottaa sairastapauksiin sijaisia, nuorisotyöntekijät tekivät itse välipalat lapsille ja näin saatiin hommaa pyöritettyä. Kaikki tämä siksi, että kaupungin tuki on jo lähtökohtaisesti liian alhainen ja luottotappiot olivat ihan mahdottomat.

Kun mitään muuta ei ollut jäljellä, alettiin vakavissaan jo pohtia juustopalojen määrää. Yhtään lasta ei tietenkään potkittu pois iltapäivätoiminnasta - sellaisesta ei edes keskusteltu - kaikki työntekijät vetivät polkupalkalla tärkeää duunia ja lapset olivat turvallisessa ympäristössä koko iltapäivän. Turpaan tuli taloudellisesti kymmeniä tuhansia, joita sitten juustopalojen ja muiden lähes absurdien työntekijöiden selkänahasta revityin keinoin raavittiin loppuvuosi kasaan. Kuiville päästiin, silloinkin.

Tänään kävimme taas vuotuista keskustelua tilanteen mahdottomuudesta. Täydellinen yksimielisyys vallitsi siitä, että Helsingin vastuullisin toimija jatkaa niin kauan iltapäivätoimintaa, kun henki pihisee. Tilalle voi muutoin tulla joku helppoheikki, joka ottaa homman vasurilla ja jättää lapset toissijaiseksi - tällaisiakin toimijoita on liikkeellä. Tilanne on kuitenkin jotain järjettömyyden ja vastuuttomuuden rajamailta Helsingin kaupungin osalta. Opetusvirastossa tiedetään varsin hyvin, että nuo hullut eivät luovuta, vaan puolustavat lasten hyvinvointia ja oikeuksia hamaan loppuun. Tätä tietoa käytetään sitten toimijoiden taloudelliseen kyykyttämiseen. Se on halpamaista ja säästökohde on väärä.

Olen ylpeä paljasjalkaisesta stadilaisuudestani, mutta häpeän aivan helvetisti kaupungin tapaa säästää lasten ja nuorten ja heidän kanssaan kutsumusammatissa olevien selkänahasta. Laki määrää kunnat maksamaan iltapäivätoiminnan, mutta laissa on iso porsaanreikä, luottotappiot voi jättää muiden hoidettavaksi ja muutenkin maksaa alihintaa palveluista. Täältä tulee iso virtuaalista keskisormea niille virkamiehille, jotka vastaavat tästä asiasta. Lienette äärettömän ylpeitä kyseisestä säästökohteesta - kyllä nämä hommat hoidetaan ilman teitäkin, vaikka oikeudentuntoa kirveltää usein niin saatanasti!

Tällaista muistuttava juttu minun piti julkaista muutama vuosi takaperin Hesarin yleisönosastolla, mutta silloin se jäi. Siellä ei fingeriä olisi saanut heiluttaa, mutta täällä saa olla rosoa ja kansainvälinen sormimerkki se viuhuukin vinhasti. Suomi on aivan täynnä julkipuhetta lasten ja nuorten pahoinvoinnista ja "huolesta". Samalla kuitenkin vedetään ihan sikaa palveluiden kohdalla. Rahaa riittää milloin mihinkin Guggenheim-selvitykseen, siltahankkeeseen tai sosiaalijohtajan huonekaluihin, mutta lapsiin ja nuoriin satsataan maksimaalisen nihkeästi, jos mahdollista ei lainkaan. Jokin tässä ajassa on erittäin pahasti fucked up - vituillaan, lienee suora simultaanitulkkaus.

Tämä emotinaalinen purkaus täytyy kehystää Social Distortionin biisillä, sillä niissä on riittävästi raivoa:

Children are taught to hate
Parents just couldn't wait
Some are rich and some are poor
Others will just suffer more
Have you ever been ashamed
And felt society try to keep you down, I begin to watch things change
And see them turn around (...)

Ammatikseen kirjoittavan ihmisen mieli toimii jonkinlaisissa sykleissä. Olen kokenut tämän "yllätyksen" taas viimeisten viikkojen aikana. Takana on yli puolitoistavuotinen, jossa kerta toisensa jälkeen olen kohdentanut kaiken ajattelukykyni tiettyyn aihepiiriin, teoreettiseen kehykseen ja aineistoon. Ennen kuin olen päässyt edellisestä kirjoitusprosessista irti, olen aloittanut lennosta jo seuraavan. Tehoja on tullut ja omalla tavallaan pitkäaikainen flow -tila on äärimmäisen nautinnollinen.

Kun lopulta saapuu vaihe, jossa kirjoitusvimma laantuu ja pääsee rauhoittumaan, tuntuvat kaikki ajatukset karanneen päästä. Maailma vaikuttaa sekavalta paikalta, jonka mistään kohdasta on lähes mahdotonta saada otetta. Yhtäkkiä sanat, lauseet ja jopa yhdyssanat vaikuttavat ylivoimaisen vaikeilta. Yhden ainoa lauseen tuottaminen tuntuu mahdottomalta, ylivoimaiselta tehtävältä. Mieli alkaa hiljalleen palata sellaiseen todellisuuteen, josta on ollut irti koko kirjoitusvaiheen ajan - lähes maanisen ajanjakson.

On kiinnostavaa havaita, miten huomio kohdentuu aivan erilaisiin asioihin kuin kirjoitusjakson aikana. Emootiot nousevat vahvasti pintaan ja alkaa kuulla eri tavoin muiden ihmisten puhetta ja asioita. Herkistyy sellaisille elämänalueille, jotka ovat olleet syrjässä puolitoista vuotta. Voisi puhua jonkinlaisesta heräämisestä, tietoisuuden havahtumisesta ympäristölle. Aistit vastaanottavat taas ulkoisia ärsykkeitä ja ne lähes vyöryvät päälle. Miten tätä kaikkea voi hallita?

Vähemmän kiinnostavaa on huomata, että lähes unenkaltaisen vaiheen aikana arkiset asiat ovat jääneet. Kämppä on kuin pommin jäljiltä, yhteydenotot moniin ystäviin ovat jääneet minimiin ja arjen hallinta on ollut aivan toissijaista. Lompakko on täynnä laskuttamattomia taksikuitteja, kodin lattialla makaa laskuja (ehkä maksettuja tai sitten ei), työhuoneessa on valtavia paperipinoja sikin sokin ja epämääräiset kirjapinot ovat vallanneet niin asunnon kuin työhuoneen. Mistähän nämä ovat kaikki tupsahtaneet ja miksi niistä puolet on kaatuneissa kasoissa. Helvetti mikä kaaos!

Jostain pitää aloittaa paketin kasaaminen kohti uusia koitoksia. Minä aloitin työhuoneesta, jonka siivoaminen oli massiivinen projekti. Nyt vuoroon on tullut asunto, projekti, joka on vielä paljon työhuonetta suurempi. Vaatekasoja, urheiluvarusteita ja sälää kaikki paikat pullollaan. TV:n piuha on kiinni seinässä jollain epämääräisellä pikaviritelmällä, kolme lamppua on ollut palaneena ainakin vuoden ja noin 100 CD-levyä on siroteltuna soittimen ympärille. Voi helvetti.

Jokin tässä muistuttaa krapulaa - lähinnä morkkista siis. Kaoottisessa olossa pitää yrittää koota oma maailma järjestykseen. Osa prosessia on blogin kirjoittaminen, sillä edellisestä on kulunut yli kaksi viikkoa. Tämä on nyt viides yritys ja kaikissa aiemmissa olen yrittänyt sanoa jotain ajankohtaista. Liuskan lopussa olen toistuvasti huomannut, tai pikemminkin kokenut, että aiheet ovat sisältäneet koko maailman - ihan liikaa ja liian isoa. Olen siirtänyt tekstit keskeneräisten kansioon, josta saatan vielä joskus kaivaa ne esille. Tämän aion julkaista, vaikkei teksti ole muuta kuin vapaata ajatusvirtaa. Hieman reilun liuskan pituinen teksti on ensimmäinen siirtymäriitti kohti uutta fokusoitumista, tasapainon löytämistä. Palautuminen kirjoitustalkoista lienee nyt orastavassa alussa.

Tämä tila ei ole uusi. Sen kokee aina isojen kirjaprojektien jälkeen. Nyt takana on useampia kirjoja ja vie varmasti kuukauden tai kaksikin, että maailma alkaa taas jäsentyä hallittavaksi kokonaisuudeksi. Sanovat, että aivot ovat kuin lihas, joka rasittuu pitkästä kuormituksesta ja tarvitsee lepoa. Näin kirjoittajan mielestä ja mielessä tuo vertaus tuntuu osuvalta.

Uusi sykli on käynnistymässä, muttei ihan vielä. Hetken mieli vielä harhailee ja kaikki tuntuu suurelta ja mahdottoman monimutkaiselta. Kaikki lähtee taas nollasta, kunnes ajatukset roihahtavat liekkiin ja taas ollaan vauhdissa. Siihen saakka ja toistaiseksi olen hauraassa tilassa, josta uskaltaa vain hieman kurkistaa todellisuuteen - lähettää sinne vain tämän yhden pienen ja hallitsemattoman tuntuisen tekstin.

Taustalle soimaan Dave Lindholmin Pieni ja hento ote (siinä kaikki).

Yle selvitti loppuvuodesta kansanedustajien osakesalkkujen sisällöt. Ministerit pääsivät jo aiemmin vastaavaan syyniin. Myöhemmin samalla viikolla Yle raportoi tunnelmista leipäjonossa. Surkeathan ne olivat. Häpeä oli käsin kosketeltavaa, kun yksinäiset miehet ja perheenäidit lastasivat ruoka-apua kasseihinsa. Sitä ennen he olivat jonottaneet tunnin pakkasessa.

Julkisessa keskustelussa on paheksuttu poliitikkojen kulukorvauksia, osakesalkkuja ja korkeiden virkamiesten palkkoja. On toki aiheellista kysyä, ovatko julkisen vallan rahalliset kompensaatiot perusteltuja. Talousvalmentajana tarkastelen asiaa toisenlaisesta näkökulmasta. Jos tarkastelemme julkisia tietoja, huomaamme, että suomalaiset ministerit ja kansanedustajat eivät suhteessa tuloihinsa omista juuri mitään. Toisin sanoen heidän omassa taloudenhoidossaan on toivomisen varaa.

Sen sijaan velan määrästä päätellen osa päättäjistämme elää todellista keskiluokkaista unelmaa. Siniveriset velkakuninkaalliset, Alexander Stubb ja Maria Guzenina-Richardson näyttävät kansalle esimerkkiä: Stubilla oli viime vuoden tietojen mukaan 750 000€ asuntovelkaa ja Guzenina-Rickhardsonilla yhteensä 1,25M€ kokonaisvelkaa pankille. Julkisten tietojen mukaan velat eivät ole syntyneet sijoitustoiminnasta, vaan esim.Stubbin velat ovat syntyneet oman asunnon ostamisesta. Mikäli julkisiin tietoihin on luottaminen, päättäjämme elävät yli varojensa tai ainakin taloutensa äärirajoilla.

Miltä sinusta, hyvä lukijani, tuntuu se, että nämä ihmiset hoitavat julkista talouttamme? Jos tämänkaltaiset henkilöt joutuisivat työttömäksi, he olisivat kusessa. Välihuomiona todettakoon, että ainahan on mahdollista etsiä itselleen riittävän varakas puoliso jakamaan taloudellisia vastuita. Ihmiset eivät ole leipäjonossa päättäjien sijoitussalkkujen takia. He ovat leipäjonossa, koska sijoitussalkkuja ei ole. Ongelma on päättäjien taloudellisen älykkyyden puute.

Seisomme pienessä huppelissa 3T-raitiovanussa, ulkona raivoaa talven ensimmäinen lumimyräkkä, raitiovaunu taistelee selvitäkseen Töölöstä Kamppiin, minulla on lumesta märät pikkukengät jalassa. Takanamme on pikkujouluillallinen, seisomme raitiovaunun taitekohdassa, heilumme aina kun raitiovaunu kääntyy. Seuranani matkustaa yrityksen johtoryhmä, naureskellemme ja keskustelemme äänekkäästi. Töölöntorilta kyytiin nousee laiha hoiperteleva rääsyihin puketunut mies, hän kantaa muovipussia ja mumisee, hänen ryhtinsä on vähän huono, hän on nuorehko ehkä 35-45-vuotias.

Alkoholin kuluttamilta kasvoilta näkyvät eletyt kilometrit ja hengityksestä aistii kyseessä olevan pidemmän putken. Hänen saapuessaan kohdallemme raitiovaunu heilahtaa ja katseemme kohtaavat, nyökkään kohteliaasti. Mies huomaa minut, hän katsoo minua ja mumisee lausetta "liiton mies", "sä olet jumalauta liiton mies", "sä olet liiton mies". Vastaan miehelle, että kyllä ja tervehdin häntä kättelemällä räppärimäisesti. Minulla ei ole hajua mitä liiton mies tarkoitta, mutta haluan olla kohtelias. Mies alkaa kaivamaan rikkinäisen takkinsa taskuistaan vanhoja valkoisia paperinenäliinoja, hän avaa liinat yksi kerrallaan, niiden sisällä ei ole mitään, hän selkeästi etsii jotain. Liinat tippuvat yksitellen lattialle, niitä kertyy useita.

Hän kertoo, että hänellä on minulle aarre, muut johtoryhmäläiset katselevat minua ja hymähtelevät. Pidän ystävällisen katseeni kuitenkin miehessä, välillä hän vilauttaa ranteen sisäpuolella olevaa pientä symboolimaista tatuointia, niinkuin se olisi jonkun klaanin tunnus, samalla toistellen tuskaisesti "missä se aarre on?" Hän panikoituu, yhä usempi liina tippuu lattialle tyhjänä, hän näyttää hukanneen jotain...

Juodessani kännit minulle tulee usein krapula, seuraava päivä valuu hukkaan ja edellisen illan muistikuvat pätkivät. Kännissä aivotoimintani ei ole erityisen aktiivista ja rahaa palaa valtava määrä. Toisin on nauraessani vaimoni tai ystävieni kanssa hyvän sätkän jälkeen. Nauramme villeille ajatuksille, hulluille ideoille. Pohdimme ääneen kansakuntamme ja maapallomme tulevaisuutta. Pilvessä olemme innovatiivisia, keksimme uusia yritysideoita, tunnemme poistuvamme hetkeksi pois tästä lokeroidusta "normaalista" aivotoiminnasta, johon yhteiskuntamme on meidät opettanut... Mielestämme emme tee mitään väärin, päinvastoin nautimme elämästä. Olemme kaikki "menestyneitä" aikuisia ihmisiä, mutta Suomen lain silmissä olemme rikollisia.

Vuonna 1972 Suomessa äänestettiin huumausainelaista, joka koski myös kannabiksen kriminalisointia. Äänestys meni tasan Suuressa valiokunnassa ja arpa päätti, että huumeiden käyttö kriminalisoidaan. Suomi on onneksi kehittynyt valtavasti vuodesta 1972, mutta osa laeistamme ei ole seurannut tätä kehitystä. Maailmalla tiedetään, että tehokkain keino huumeiden käytön vähentämiseen on dekriminalisointi ja tehokas valistus eikä kriminaloisinti. Miksi silti toteutamme kriminalisoinnin strategiaa vielä vuonna 2013?

Kannabiksen vastustajat väittävät sen käytön aiheuttavan mm. masennusta, riippuvuutta, ahdistusta jne jne... Kokemuksesta tiedän, että jatkuva krapula masentaa enemmän kuin pössyttely silloin tällöin. Tässä maassa pieni jointti silloin tällöin tulee kyllä tarpeeseen. Aivomme ja ajattelumme kehittyvät ainoastaan niitä haastamalla, perinteisten ajatuksien ja rajojen murtaminen sekä laajan perspektiivin hakeminen on hyvästä. En väitä, että marisätkä on tähän paras ratkaisu, mutta minulle se toimii.

Faktat:

Suomessa alkoholiin kuolee n. 4000 ihmistä vuodessa, kannabikseen ei tiedetä kenenkään vielä kuolleen.

Kannabiksen käytön tyypillisiä vaikutuksia ovat mm: mielihyvän tunne, innovatiivisuuden ja ajattelukyvyn lisääntyminen, ruokahalun lisääntyminen, lisääntynyt passiivisuus, naurukohtaukset, rentoutuneisuus (Wikipedia).

Alkoholin käytön odotetut ja toivotut vaikutukset: Alhainen määrä virkistää, vilkastuttaa, kohottaa mielialaa ja vähentää estoja. Ei-toivotut vaikutukset: Pahoinvointi, kömpelyys, puheen sammallus, valppauden ja reagointikyvyn alentuminen, onnettomuusalttius, arvostelukyvyn lasku seurauksineen (Wikipedia.

Kannabis on laillistettu Hollannissa 30 vuotta sitten, Yhdysvalloissa Colorado ja Washington ovat laillistaneet kannabiksen lääkekäytön ja dekriminalisoineet "hupikäytön". Hollannissa on pienin vakituisten käyttäjien määrä Euroopassa, vaikka se on ainoita maita Euroopassa jossa kannabiksen käyttö on sallittua. (Lähde: Breaking the Taboo film.)

Kannabiksen mahdollisuudet Suomelle:

Hollannissa myydään vuodessa 2,4 miljardilla eurolla kannabista. Tästä koituu valtiolle vuosittain 450 miljoonan euron verotulot. http://bit.ly/bKI6IB

Suomessa kannabista saa puhelinsoitolla. Ongelma on että viljelijä, kenties maahantuoja ja myyjä eivät maksa tulostaan veroja. Perusmyyjä voi tienata tuhansia euroja kuukaudessa verottomasti. Pahimillaan rikollisliigat käärivät voitot ja tällöin kansantaloudesta katoaa valtava määrä rahaa. Kotiviljelijät joutuvat viljelemään salaa komeroissaan ja kehittämään mitä oudoimpia tekniikoita yritäessään kasvattaa kukkaa kotona. Ajatelkaa kuinka absurdia!

Takaisin raitiovanuun... Lopulta mies avaa yhden viimeisistä nenäliinoista ja yhtäkkiä tuoreen ruohon tuoksu täyttää kaikki sieraimeni, hänen harvahampainen suu hymyilee minulle, hänen silmät kirkastuvat, hän murtaa minulle puolet tuosta ihanan vihreästä nupusta. Katson häntä epätodellisen huumantuneena. En olisi ikänä uskonut, että hän lopulta ojentaa minulle tälläisen aarteen... ruohoa. Olen niin innossani, että unohdan ruohon olevan laitonta Suomessa, haistelen ruohoa sieraimiini pitelen sitä ilmassa ja kateselen sitä valoa vasten, päästän hymähteleviä ääniä, koska tiedän polttavani sen tänään illalla. Mies on selkeästi iloinen ja vaatii minua ottamaan puolikkaan. Hän sanoo, että "puolikas kuuluu aina liiton miehelle". Jäämme pois Kampin pysäkillä, hyvästelen miehen, kiitän häntä ja lupaan täyttää velvollisuuteni liittolaisena. Idea blogikirjoituksesta syntyy kohtaamisemme innoittamana, polttaessani tuota kyseistä marihuanaa samana iltana.

Sinä olet liiton mies/ nainen

Nyt kun tiedät mitä tarkoittaa liiton mies niin sinäkin voit olla liiton mies tai nainen! Lähetä kansanedustajallesi kysymys, tai tämä artikkeli. Pyydä häntä katsomaan linkissä oleva elokuva Breaking the Taboo ja kysy miksi me emme voisi dekriminalisoida kannabista Suomessa, se tullaan tekemään kuitenkin pian. Nyt voisimme näyttää olevamme kehityksen kärjessä.

Mahdollisuus

Suomella on nyt ainutlaatuinen mahdolisuus laillistaa kannabis ja olla suunnanäyttäjä Euroopassa: saisimme valtavasti lisää verotuloja, positiivistä PR:ää (vrt. Colorado, USA), loisimme satoja työpaikkoja, mahdollistaisimme maatalouteen uuden suuntauksen, saisimme lisää ystävällisiä turisteja ja ehkä osa meistä hymyilisi enemmän.

Jos olet eri mieltä kanssani, katso alla oleva elokuva:

PS: Kannabis on luonnon tuote, Kannabiksen laillistaminen voitaisiin toteuttaa anniskeluluvan lailla. Myyjäksi haluavan on täytettävä kriteerit, läpäistävä testit. Hän ei saa mainostaa tuotteita, tuotteita ei saa brändätä, tuotteita saa myydä ainoastaan täysi-ikäisille ja ainoastaan viisi grammaa päivässä per henkilö kuten Hollannissa. Kannabista ei saisi myydä päihtyneille, myyntipaikkana voisi toimia vaikka coffee shopit, joissa istutaan porontaljoilla ja juodaan kaakaota kuksasta.

Sallitaan kannabiksen käyttö ja tehdään tästä maasta vähän parempi paikka

T: Liiton mies

Vuosi 2012 sisälsi minulle omakohtaisesti kokonaisen joukon toinen toistaan mukavampia tapahtumia. Oli hyvä viettää elämänsä 40 ikävuosi juuri kuten tein sen. Oma tyytyväisyyteni ei kuitenkaan jäänyt päällimmäisenä mieleen vuodesta 2012 - pikemminkin hyvin kauas siitä.

Itse pidän vuotta nimenomaan symbolisesti merkittävänä. En siksi, että maailmanloppu jäi tulematta, vaan suomalaisen yhteiskunnan jyrkästä retoris-ideologisesta käännöksestä oikealle. Monien kohdalla se voi pitkällä aikavälillä merkitä maailmanloppuakin surkeampaa kohtaloa.

Vuosi käynnistyi duunarin näkökulmasta ryhdikkäästi, kun Vehviläisen Finnair-sotkut ja asuntokauppa nousivat julkisuuteen. Jatkoksi saimme vuoden aikana kuulla eri tahoilta, että lapsilisiä ei pidä maksaa "heikolle ainekselle", iäkkäiden työntekijöiden palkkaa pitäisi alentaa, työviikkoa tulisi pidentää parilla tunnilla, sairaspäivistä ei pitäisi maksaa korvausta ja paljon muuta vireää uusliberalistista talousajattelu. Tietysti todistimme median välityksellä useita kultaisia kädenpuristuksia ja luimme rikkaimman prosentin suomalaisista kasvattaneen tulojaan huomattavasti. Nalle Wahlroosin kirja "Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle" tarjosi punaisen maton kaikelle edellä mainituille.

Vuoden 2012 merkittävin tapahtuma olikin julkisuudessa esitetyn puheen jyrkkä käännös oikealle. Välillä kävi mielessä ajankohtaisohjelmia seuratessa, että on tullut siirretyksi keskelle republikaanien ja Mitt Romney:n vaalitilaisuutta. Taisinpa muutaman kerran kirkaista sohvan pohjalta, että "beam me back, Scotty". Ei edes kovin kaukaa haettua harha, sillä kävihän kokoomuksen nuorisoakatemia ammentamassa oppia republikaanien puoluekokouksessa.

Suomalaisen yhteiskunnan arvoilmapiiriä seuraavalle syntyi vahva mielikuva, että vuonna 2012 talouspoliittinen oikeisto hakkasi väkivalloin tiensä ulos hyvinvointivaltio -käsitteen tahmeista seiteistä. Käsite elää vielä pääministerimme kallistaessa empaattisesti päätään, avatessaan silmänsä oikein rehellisen näköisiksi ja vedotessaan kansalaisten syviin riveihin vaikeissa päätöksissä. Muutoin Häkämiehen takinvaihto ja salamannopea puhetavan muutos olivat paljastavia. Loppui pehmoisten lässytys kansalaisten mieliksi ja sai laukoa ajatuksensa ääneen. Ne ajatukset eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan niitä on heimoveljien kanssa vuoleskeltu jo vuosia. Mahtoi olla vapauttava tunne!

En yritä tässä ottaa kantaa siihen, mikä olisi Suomelle oikea tie globaalissa talouskriisissä. Itseäni kiinnostaa enemmän vuonna 2012 talouspoliittisessa keskustelussa tapahtunut käänne. Puhetapa ei ottanut vain askelta, vaan hyppäsi kolmesti oikealle. Sen tietysti uskaltaa sanoa, että sana hyvinvointivaltio ei mahdu samaan veneeseen uusliberalistisen retoriikan kanssa. Poikkeuksen suomme tietysti Jyrki Kataiselle, joka hyödyntää lähes liikuttavalla tavalla kollektiivista mielikuvaamme 1980-luvun hyvinvointivaltiosta.

Retoriikka on poliittisessa historiassa ollut tapa pohjustaa myöhempiä toimia. Ensin syötetään julkisuuteen pähkinöitä, joista tulee riittävän pureskelun jälkeen nieltäviä. Vuonna 2012 esille nostetut ideat ovat yhdessä yritysmaailmassa tapahtuvan rötöstelyn ja veroluikertelun kanssa kova pähkinä purtavaksi.

Mihin suomalaista yhteiskuntaa ollaan uusliberalistien ajatuksissa viemässä? Se ei selviä vielä muutamaan vuoteen, mutta jostain puhetavan muutos energiansa ammentaa - siis rahan lisäksi tietenkin. Ei savua ilman tulta.

Tällaiset ajatukset täytyy kehystää täsmällisesti ja varoittavilla sanoilla.

Death to my Hometown!

Tutkijan työssä tulee joskus sellaisia hetkiä, joita ulkopuolisten on vaikea ymmärtää. Mieleni tekisi kirjoittaa, että ymmärtäminen on täysin mahdotonta, mutta en halua olla liian absoluuttinen. Juuri nämä epätyypilliset vaiheet ovat työn kirous ja samalla suola. Tutkijalle suola ja ulkopuoliselle maailmalle outoa ja poikkeavaa.

Viimeistelen parhaillaan Antti Häkkisen, Anne Puurosen ja Anni Ojajärven kanssa kirjaa. Oma osuuteni on laaja ja vielä kesken. Tekstin tulee olla valmiina vuoden lopussa, mutta ehdin deadlineen työllä ja päättäväisyydellä. Siis ehdin saada valmiiksi huolella kirjoitetun tutkimuksen, en hätäistä raakiletta.

Sormet liikkuvat vaivatta näppäimistöllä ja ajatus on hyvin kirkas - olenkin ilmeisen syvässä flow-tilassa. Näkökentässä siintää vain kuvaruutu, teksti, sen rakenne, substanssi ja yksittäiset muotoilut. Kaikki muu menee ohi, jää pilkkopimeään varjoon. Kuljen laput silmillä. Silti minulla on vakava ongelma: ihmiset ja kulttuurinen rituaali. Joulu.

Kuinka saada tutkimusmaailman ulkopuolella elävät ihmiset tajuamaan, etten voi päästää tekstistä juuri nyt irti hetkeksikään? Miten selittää sukulaisille joulun jäävän kohdaltani väliin ilman, että he loukkaantuvat. Ymmärtääkö kukaan kirjoittajan flow:n ainutlaatuista hetkellisyyttä? Entä sitä tunnetta, kun kirjaimet ikään kuin asettuvat kuvaruudulle jatkuvasti juuri oikeaan järjestykseen - syntyy sanoja, valmiita lauseita ja eheitä kappaleita. Harmoniaa. Harmoniaa helvetti soikoon!

Tavallinen rationaalinen selitys ei vie tässä kohdin mihinkään. Ihmiset sanovat vihaisesti "lopeta nyt", "älä jaksa" tai "totta kai vietät normaalin joulun". He myös loukkaantuvat, pahasti. Sitä en toivo ja olen yrittänyt vahvistaa viestiä alleviivaamalla tilanteen poikkeavuutta. Se ei riitä alkuunkaan. Viestin merkityssisältö ei millään avaudu kuulijoille. Törmäyskurssi on väistämätön. Levitän aivan väärää tunnelmaa. Olen paha Nuutti jo jouluna. Ihan kauheaa.

Suljin kännykkäni ja jätin vastaajaan viestin, jossa kerron kirjoittavani ja pitäväni puhelimen siksi poissa päältä. Yksi tapa sulkea muu maailma ulkopuolelle hetkeksi, mutta arvatenkin se ryöppyää raivoten jostakin muualta sisälle. Todellista pakotietä ei taida olla? Siis sellaista, jossa minä kirjoitan, muut nauttivat joulusta ja kaikki ovat onnellisia. Toiveajattelua. Tiettyihin sosiaalisiin konventioihin ei sisälly poisjäämisen mahdollisuutta. Ne ovat pakkoja. Pakkojoulu tai joulupakko!

Jatkan kaikesta huolimatta soljuvaa kirjoittamista. Samalla olen ahdistunut. Ahdistus kumpuaa siitä, että muut eivät ymmärrä toimiani. Muut ahdistuvat, kun minä jouluisten rituaalien aikaan kirjoitan. He ajattelevat minun paran kärsivän. Itse taas ahdistun heidän ahdistumisestaan. Kauhean paradoksaalista. Hullua myös.

Ja minä kirjoitan. Minuuteni on nyt eheä ja kevyt, melkein leijun. Katsonkin vauriot sitten myöhemmin. Niitä kyllä tulee. Tätä hetkeä en aio hukata, sillä sydän sykkii kiivaana - tämä on elämää. Enkä minä edes valinnut flow:n ajankohtaa itse, se tuli kylään kutsumatta. Lapsille tulee joulupukki - minulle tuli, no tuli tämä.

Riemuisaa Joulua jokaiselle (miten ikinä sen vietätte)!

(Blogi oli alunperin tarkoitettu Yhteiskuntablogiikka -nimiseen foorumiin, mutta siinä on parhaillaan teknisiä ongelmia. Onneksi Cityn monipuolinen lukijakunta mahdollistaa erilaisetkin tekstuaaliset lajityypit - ja eipä tämä perusjupinoistani radikaalisti eroa).

Musiikkisuosituksena näin jouluna on aina tarjottava The Poguesin Fairytale of New Yorkia.